Järjestyksestä

Vietin neljä yötä asunnossa, jossa oli kaksi lintua. Ne lauloivat joka aamu samaan aikaan,siihen oli mukava herätä. Tuntui, että päivissä on enemmän aikaa. Kai se liittyi siihen, etten ollut kotona mutta jokaisella päivällä oli tehtävänsä. Menin ajoissa nukkumaan, kirjoitin kaksi kertaa päivässä ajatuksiani ylös ja luin kirjaa. Asiat olivat yksinkertaisempia.


Tultuani kotiin aloin järjestellä tavaroita ja siivota. En halua enää hukkua luettuihin ja lukemattomiin lehtiin kuin niihin kääriytyvä koditon. Tässä piilee joku syvempi.
      Kai on juurruttava, irrottautuaakseen.

Hetkiä

Lapsi kysyy ratikassa äidiltään lupaa "saanko nukkua?" sen silmät ei pysy auki ja näen siinä jollain tapaa itseni. Poika torkahtaa äidin syliin. Ratikkapysäkin tarrassa on osuva sanan yliviivaus: Tämä kaupunki on yksityisomaisuutta.
     Käyn pitkästä aikaa siellä paikassa missä tapahtui elämäni tähän asti kauhein asia. Koen valtavaa ahdistusta, enkä osaa oikein käsitellä sitä. Sydän hakkaa nopeaa. En halua miettiä yksityiskohtia, mietin yksityiskohtia.
Mietin että ehkei se ole minun ahdistukseni vaan hänen.
Niinhän se aina ennenkin oli.
     Pyöräilen kahden aikaan yöllä loputonta ylämäkeä ja mietin tv-ruudussa vilahtaneita Bobin kasvoja ja pelkään puita kunnes erotan niiden välistä parhaan ystäväni nimen. "Rakastan sinua" alan hahmottaa.
Merkillisiä sanoja. Painan hetkeksi jarrua.