Rikkinäisistä laitteista

Ostat uuden laitteen, joka vuoden päästä onkin jo rikki. Korjauksessa sanotaan, että ei kantsi korjata, osta uusi. Öö no miksei? Se a) tulee kalliiksi (kannattaa samantien ostaa uus) b) varaosia ei oikein saa. (miksei?)
    TV1:ltä tullut Hehkulamppuhuijaus-dokkari valaisi minkälaisesta huijauksesta on kyse. Useiden yhtiöiden valmistamista laitteista tekemällä tehdään huonoja, jotta kuluttajilla olisi syy ostaa mahd. paljon uusia. Ehkä bisnes ja moraali on vaikeasti sovitettavissa yhteen, mutta mietityttää minkälaisia kykyjä tällaisessa aivopesussa valutetaan hukkaan...
    Insinöörit kehittelevät yhä monimutkaisempia laitteita kertakäyttötarkoituksiin. Dokkarissa kävi ilmi, että joku on ajat sitten keksinyt hehkulampun, joka on palanut jo 100 vuotta. Koska hehkulamppufirmat sopivat kartellista, koko keksintö on jäänyt pimentoon. Lamppujen tuli palaa vain 1000 tuntia, muuten firmalle tuli sakot. Onpas älykästä sitten nykyajankin insinöörien käyttää taitojaan sellaisten laitteiden kehittelyyn, joiden elinikä on ennaltamäärätty. Kestävyys on minimoitava, että talous voi kasvaa. Käytännössä keksitään keinoja lyhentämään akkujen käyttöikää ja asennetaan tulostimiin mikrosiruja, että se voi tulostaa vaan tietyn monta paperia kunnes hajoaa.
     "Se joka ajattelee, että rajaton kasvu ja rajallinen planeetta voidaan sovittaa yhteen on joko hullu tai ekonomisti."
     Kuinka hienoa kun kehitys kehittyy ja lentää roskiin, toisin sanoen Kiinaan samaan paikkaan mistä on tullutkin. Jos lopputulos ratkaisee, seuraukset, onko parempi olla ostamatta ollenkaan?
     Pitkänäköisyys on hankalaa. Ensinnäkin siitä syystä, että valinnanvaraa ei ole paljoa ainakaan teknologian kannalta. Applekaan ei ole kovin vihreä vaikka niin lupaa. Dokkarissa iPod- litiumakut kestivät 18 kuukautta eikä niitä voinut vaihtaa ollenkaan vaan oli pakko ostaa uusi. Ne oli tehty tarkoituksella kestämään sen verran.
     Toiseksi, kertakäyttökulttuuri on meissä varmasti syvemmällä kuin mainosten uhriudessa. On tarve UUTEEN. Ei enää haluta käytettyä, vanhaa, korjattua... Näh, tylsää. Mistä tällainen kyllästyminen johtuu? Ehkä se on jonkinlaista sitoutumispelkoa tavaroihin. Itse asiassa tieto siitä että uusi kännykkä ei kestä käytössä kovin kauaa, helpottaa jollain alitajuisella tavalla. Sitten voi taas ostaa uuden. Valinnat, jotka eivät ole millään tavalla lopullisia, antavat mahdollisuuden ja samalla syyn uuteen.
    Talouskasvu on yksi iso ruma hirviö.

Epätäydellisyyttä

Nenäliinassani on pieniä mustia pisteitä. Toukkia, jotka lähtevät lentoon.

Minä olen kasvattanut ne itse.

Nenäni on asunnottomien luola. Enkä pelkää päästää ketään sisään.

Epätäydellisyys tulee uneen pienten yksityiskohtien hahmossa, jotka pian kasvavat jättimäisiksi. Haavat ammottavat aukinaisina, hampaat mätänevät suussa, hiukset lähtevät päästä.

Näin kerran unta saaneeni jalkaani taudin, jonka ansiosta ihoni oli aivan suomuinen ja läpinäkyvä. Koskin sitä unessa ja se tuntui kauhistuttavalta. Linnanmäellä oli hiljainen päivä, olin siihen aikaan töissä kasvomaalarina ja katselin jalkojani kun sain mieleeni näkemäni unen. Aloin voimaan niin pahoin että heikotti ja oli pakko suunnata ajatukset johonkin muualle. Pelkäsin ajatusta. Se kesti pari päivää. En ymmärrä miten uni vaikutti minuun niin vahvasti. Henkisestä olotilasta/peloista jne. tulee niin helposti fyysistä. Ja toisinpäin.

Olen myöhässä, yritän kiirehtiä mutta askeleeni ovat hitaita, hidastuvat hidastumistaan... En hallitse liikkeitäni. Kompuroin ympäriinsä. En ole muistanut laittaa vaatteita päälle. En hallitse autoa, jota ajan. Enhän edes osaa ajaa autoa. Miksi olen ratissa. Minne olen menossa.
Toisinaan kaikki mikä onnistuu, (elämässä tai unissa) tuntuu vain suurelta sattumalta.
Jakakaa unenne minun kanssani niin minä jaan omani. Epätäydellisyys (ja pelko) tekee kaikista kauniita.

- Mitä se oikein oli? Tietoa siitä, että rakkautta ei ollut. Että sekin oli yksi niistä rakentamalla rakennetuista palatseista, jotka - kuinka kestävistä aineksista ja kuinka suurella vaivalla ne pystytettiinkin - hajosivat tuulenpuuskassa yhtä vaivattomasti kuin ilmojen pyörteilevät pilvipatsaat.

 Umbra, Leena Krohn

Korppi Jaakko, elämä ja vapaus

Olisipa elämä yhtä Janoschin satua. Ja niinhän se onkin.

Korppi Jaakko juttelee joka päivä lammella peilikuvalleen. Se tekee huikeita lentotemppuja ilmassa ja sen peilikuva tekee perässä. Juttelemalla sille se oppii suhtautumaan ensin itseensä ja sitten vasta muihin. Oikeastaan se oppi puhumaankin puhumalla ensin itselleen.
Niinkuin kaikki, minäkin elän toisen kappaleeni kanssa. Se vilahtaa toisinaan peilistä. Kirjoitan päiväkirjaa, keskustelen itseni kanssa. Joskus olen vihainen itselleni jostakin mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. En meinaa millään antaa anteeksi. Välimme ovat tulehtuneet. Lopulta annan periksi ja ymmärrän rajani. Niitä ei näe jos ei toisinaan epäonnistu.
Korppi Jaakko yrittää pyydystää kalan, mutta ei saa sitä kiinni. Se pettyy itseensä, mutta sitten ymmärtää, ettei pysty kaikkeen.

Korppi Jaakon sisarukset pitävät kaikesta kiiltävästä kuten korpeilla on tapana ja pian Jaakkokin alkaa himoamaan sitä lisää ja lisää. Se lähtee kaupunkiin tavarataloon (jossa on kaikkea) hakemaan materiaa, mutta jo lentomatkalla kotipesään huomaa kuinka vaikea on lentää kun on kannettavana niin paljon tavaraa. Se vahtii pesässään yötä päivää, etteivät sen kateelliset sisarukset varasta mitään. Kaikki haluavat kullat itselleen ja muuttuvat vihaisiksi. Pian se on ollut pesässä vahtimassa omaisuuttaan niin kauan, että on unohtanut miten lennetään.
Myrskyn saapuessa kaikki menee mullin mallin. Jaakko lentää pois pesästä: taivaalle ja muistaa jälleen minkälaista on lentää, kuinka helppoa, ilman kantamuksia, yksin..

...Mitäpä sen enempää sanoisi. Tulisipa Traumstunde vielä telkkarista.

Läheisyydestä

Öisin olemme lähempänä toisiamme, sillä kaipuumme yhtyvät. Yksinäisyys yhdistää meitä ja
     erottaa meidät.

Olen miettinyt onko valheellista tuntea läheisyyttä sellaisen kanssa, joka ei tunne sisäistä maailmaani. En tiedä sisällyttäisinkö lauseeseen käsitteen "vielä" vai en.
Joillekin ihmisille fyysinen maailma on niin vahva.
Usein seassa on omia kuvitelmia, jotka osoittautuvat niiksi vasta myöhemmin.
Toinen ei ollutkaan mitä ajatteli, vaan omien toiveiden väliaikainen ruumiillistuma.
Minä tarvitsen verbaalista vastakaikua. Selkeyttä. Haluan oppia tuntemaan ihmiset kunnolla ja että minut halutaan oppia tuntemaan. Painotaan sanaa "halutaan". Kun perusasiat ovat kunnossa, sen jälkeen voidaan palata puheeseen läheisyydestä.
Ja jos se ei onnistukaan teoreettisella tasolla.
Mitä jää jäljelle. Jotakin, mille ei ehkä löydä sanoja, mutta joka usein ajan kuluessa vain hiipuu...

Hirtetty

Miten tuntuukin siltä, että jotkut asiat menneisyydestä eivät vain jätä rauhaan.
Kummittelemmeko me itse itsellemme.

On niin loputon kiire ei-minnekään.

En ole vielä kuvannut tarpeeksi, pitänyt näyttelyä, kirjoitttanut kirjaa, useita, opiskellut riittävästi, työskennellyt, levännyt, ainiin, ja saavuttanut sitä mielenrauhaa. Yksipyöräinenkin odottaa vaatekaapissa jos opettelisin ajamaan sillä. On niin vähän aikaa. Entä jos huomenna kaikki loppuukin. Kaikki on mahdollista. Muutamat ystäväni ovat sanoneet, että hoppuni ja pelkoni liittyen elämän katoavaisuuteen on turhaa. Että kyllä aikaa on.
     Eräiden rakkaiden poismentyä tästä maailmasta olen juuttunut ajatukseen elämän lyhyydestä. Kai sitä jonkinlaiseksi oivallukseksikin voisi kutsua. On omituista ajatella elämän loppumista. Jäätä tippuu katolta ja joku kuolee siihen paikkaan. Tai jää auton alle, liukastuu.. Viime vuonna Suomessa kuolemaan johtaneista tapaturmista yleisin oli liukastuminen/kaatuminen. Kuolema on kovin arkipäiväistä.
Sitä ajattelee ja tuntee ja toimii, jumittaa menneessä- ja katolta tippuu jäälohkare: ei mitään. Ei edes mustaa. En ole masentunut, mutta lukuisat tavat joutua onnettomuuteen ja lakata olemasta vilisevät mielessäni viikoittain. Bussi ajaa kylkeen ja lennän ilmassa... Kipu tulee vasta jäljessä. Tai kuulen ääniä rappukäytävästä ja kurkkaessani ovireiästä, Leon osoittaa aseella ja pum, mennyttä.
     Eeei.. Pikakelaus taaksepäin.

"Hidas aika liikuttaa ilman oikkua, tuulta,

suoden kullekin kohtalon ja huoneen

joka putoaa,

kun merkit ovat suotuisat, pois kääntyy

pidättävä aika"

- Eeva-Liisa Manner

Entä jos en vaan ehdi.