"I am ice and dust and light. I am sky and here." 


- Kate Bush, Snowflake

Kaurismäki ja pieni ihminen

Aki Kaurismäki. Tekstiilisavuke, koulutyö

 "He vain eivät ole kiinnostuneita vallasta tai rahasta. He haluavat vähän rakkautta, ruokaa koirilleen ja hieman juotavaa."

0502

Olen löytänyt uuden ilon, kirjoituskoneen. Se pitää kovaa meteliä ja kolisee, aivan kuin ajatukset olisivat niin painavia. On hankala pyyhkiä mitään pois ja se on vain hyvä. Tämä on minulle aivan uudenlainen tapa kirjoittaa. Nopea, mutta rehellinen. Ajatukset eivät ehdi mennä karkuun, mutta paperille ilmestyneistä sanoista on pidettävä myös kiinni. Ei saa antaa päivän painaa liikaa vaan on siirryttävä aamulla sängystä suoraan kirjoituskoneen ääreen
(Joskus toivoisin olevani jo eläkkeellä, että voisin vain Tehdä asioita...)

Illan elokuvana Lyhyt elokuva rakkaudesta, joka oli kaunis ja todellinen. Päähenkilöpoika katoaa elokuvasta lähes kokonaan kun hänen tarkkailunkohteensa ottaa hänen paikkansa. Nainen siirtyy sen kaukoputken taakse, josta häntä tarkkaillaan ja katsoo mitä sieltä näkyy. Tapahtuu jollain tapaa käsittämätön. Mitä näkee kun näkee oman elämänsä toisen silmin. Tätä yritän tavallaan kokoajan tehdä. Kuvaamalla, kirjoittamalla, meditoimalla. Käsittää.

Huoli siitä, että

Tallinna,rantahiekka

Kolme päivää menee nopeasti. Perjantaina en kuullut kun puhelin oli soinut laukussa joitakin kertoja.. Isä oli huolissaan. Mitä muuta nyt voisi tuntea, heitettyään meidät aamupäivästä autolla pahamaineisen Koplin kauimmille perukoille. Yllättäen mitään ei kuulu. Ehkä meri huuhtoi meidät, tai sitten ne oli ne nistit. Talot tyhjiä ja puoliksi palaneita, kissakin katsoo häijysti. Täällä ei ihmisiä näy. Meri ja hiekka ovat hioneet lasinpalasia niin että ne maastoutuvat kivien joukkoon. Meri on auki ja aallot tulevat kohti. Omituinen olo. Kun astelen lumessa, sen alta paljastuu jäätynyttä rantahiekkaa ja mietin sanontaa "Katukivien alta löytyy rantahiekkaa". Kaupunki ja sen kerrokset. Täällä jos jossain niitä on. Leena Krohn kertoi eräässä tilaisuudessa löytäneensä tuon tekstin sattumalta ulkomaanmatkalla seinämaalauksesta. Juuri anonyymiys tekee siitä jotakin... Pois lähtiessä raitiovaunumatka oli hauskinta, pomp pomp, ylös alas ja sivuille. Yritin kai ottaa valokuvaa seistessäni takana, tarkennuksen kanssa oli ongelmia. Kh. Vuoristorata. Maisemiin voi vain keskittyä vähän paremmin, kun ei tarvitse pelätä.

LAHTI-HELSINKI-LAHTI-..

Tämä on tätä. Nyt. Välimaastoa, läsnäoloa jossakin a:n ja b:n välillä. Silmä etsii asioita,jotka rauhoittavat. Tyynnytän itseäni niitä kuvaten, kirjoittaen. Ehkä kokonaiskuva eheytyy. Ja ehkä sitten jossain vaiheessa ehtii taas juurtua. Vaikka muuta en ole kaivannutkaan kuin vain olla yhdessä paikassa, yhtä.

Junassa vieressä istuvalla naisella oli aito amerikanintiaanien sormus, kolmea eri kultaa, sitä tulee väistämättäkin kuultua kaikenlaista, vaikka ei kuuntelisi. Sattuma on kaunis ja ihmeellinen asia, niin se nainen minullekin tahtoi viestissään sanoa, vaikka tarina liittyi taustalla pauhanneesta tv:stä kantautuvaan ääneen joka yllättäen oli tuttu. Se oli ennen kukkakauppias, nykyään tv-kasvo. "Tämmöinen huomautus vain, huomasin että se ohjelma tulee tänään televisiosta."

Vaikka tämä aika on surullinen, yksi ikuinen räntäsade ja sateenvarjo joka kääntyy nurinpäin, olen löytänyt lämpöä. Niitä hetkiä jotka venyvät, ja tuntuu ihan kuin kuuluisin. Poltimme kynttilöitä kaupungintalon edessä, ja paikalle kannettiin ihmisenkokoinen sivellin. Aineellisesta köyhyydestä muodostuu henkistä köyhyyttä. Toivon, että tämä hautajaistunnelma ei jatkuisi pitkään (vaikka nautinkin haikeudesta, se on paljon todempaa kuin riemu) koska lämpöä on.

Elokuvapäiväkirja: Funny games

Pitkästä aikaa näin elokuvan, joka ns. järisytti maailmaani. Haneken Funny games (-97 versio) alkaa klassisella musiikilla, Mozartilla, joka muuttuu äkillisesti heviin. Elokuvan rakenne on samantapainen. Tapahtumien taustalla pauhaa jatkuvasti televisio. Musiikkeja ei sen koommin ole. Eräs mieleenjäävä melukohta on kuitenkin perheen pojan ja tunkeutujan välillä tapahtuva kissahiiri-leikki viereisessä talossa. Kun lapsi yrittää epätoivoisesti hakea pelastusta piiloutumalla taloon, toinen tunkeutujista laittaa kovalle örinämusan, että syke nousisi. Ja sehän nousee. Mutta kaiken piinan ja näkemisen jälkeen tämä on.... _jäätävää_.
Ei olekaan yllättävää, että juuri poikansa kuoleman todistaneen äidin ensimmäinen teko kaiken kauhun keskellä on television sulkeminen- saada kiinni tästä todellisuudesta.

Dvd:n kannessa elokuvaa verrataan Kellopeliappelsiiniin ja Natural born killersiin. Takakannessa on juonikuvaus, joka ei kerro paljoakaan, mutta samalla tiivistää tavallaan kaiken, sillä sehän katsojalle luvattiin. Hauskuus piilee juuri siinä. Tämä elokuva on mennyt oikeaan osoitteeseen.
Tunkeutuja vinkkaa kameralle silmää.

"You're on their side, aren't you?"

Kun perheenjäsentä pahoinpidellään, emme oikeastaan näe itse tapahtumaa vaan näemme karmistuttavan ilmeen häntä rakastavan ihmisen kasvoilla. Näemme tilanteen, joka seuraa karmeuksien jälkeen, odotuksen, toivottomuuden. Todellisen hiljaisuuden. Eikä tämä ole yhtään hauskaa. Tässä elokuvassa ainoastaan tapamme katsoa merkitsee. Elokuva kääntää katseen siten sisäänpäin.. Tulemme tietoiseksi reaktioistamme. Nainen oksentaa järkytyksestään ja niin meinaa katsojakin. Kun myös katsoja tuntee näin elävästi perheen kuvotuksen, väkivaltaviihde muuttuu itsessään väkivallaksi. Ehkä jollain tapaa todeksi myös.

"Why don't you just kill us?"
"You shouldn't forget the importance of entertainment."

Mielestäni väkivaltaviihteen viehätys perustuu siihen, että se on tarpeeksi fiktiivistä voidaksemme nauttia siitä. Samalla siihen liittyy kutkuttava tieto, että se voisi olla totta. Tämän elokuvan katsoneet tietävät, että se oli pelkkää kidutusta, eli sitä mitä väkivalta todellakin on. Kiinnostaakin, että mikä suhde vallitsee tosielämän väkivallan ja viihdeväkivallan välillä ja onko sitä ylipäätään olemassa?

Elokuvan lopussa tunkeutujat keskustelevat veneessä siitä mitä eroa on sillä, mikä tapahtuu ruudulla ja todellisuudessa. Ei mitään, toinen toteaa.