Tallinna,rantahiekka

Kolme päivää menee nopeasti. Perjantaina en kuullut kun puhelin oli soinut laukussa joitakin kertoja.. Isä oli huolissaan. Mitä muuta nyt voisi tuntea, heitettyään meidät aamupäivästä autolla pahamaineisen Koplin kauimmille perukoille. Yllättäen mitään ei kuulu. Ehkä meri huuhtoi meidät, tai sitten ne oli ne nistit. Talot tyhjiä ja puoliksi palaneita, kissakin katsoo häijysti. Täällä ei ihmisiä näy. Meri ja hiekka ovat hioneet lasinpalasia niin että ne maastoutuvat kivien joukkoon. Meri on auki ja aallot tulevat kohti. Omituinen olo. Kun astelen lumessa, sen alta paljastuu jäätynyttä rantahiekkaa ja mietin sanontaa "Katukivien alta löytyy rantahiekkaa". Kaupunki ja sen kerrokset. Täällä jos jossain niitä on. Leena Krohn kertoi eräässä tilaisuudessa löytäneensä tuon tekstin sattumalta ulkomaanmatkalla seinämaalauksesta. Juuri anonyymiys tekee siitä jotakin... Pois lähtiessä raitiovaunumatka oli hauskinta, pomp pomp, ylös alas ja sivuille. Yritin kai ottaa valokuvaa seistessäni takana, tarkennuksen kanssa oli ongelmia. Kh. Vuoristorata. Maisemiin voi vain keskittyä vähän paremmin, kun ei tarvitse pelätä.