Ei olekaan yllättävää, että juuri poikansa kuoleman todistaneen äidin ensimmäinen teko kaiken kauhun keskellä on television sulkeminen- saada kiinni tästä todellisuudesta.
Dvd:n kannessa elokuvaa verrataan Kellopeliappelsiiniin ja Natural born killersiin. Takakannessa on juonikuvaus, joka ei kerro paljoakaan, mutta samalla tiivistää tavallaan kaiken, sillä sehän katsojalle luvattiin. Hauskuus piilee juuri siinä. Tämä elokuva on mennyt oikeaan osoitteeseen.
Tunkeutuja vinkkaa kameralle silmää.
"You're on their side, aren't you?"
Kun perheenjäsentä pahoinpidellään, emme oikeastaan näe itse tapahtumaa vaan näemme karmistuttavan ilmeen häntä rakastavan ihmisen kasvoilla. Näemme tilanteen, joka seuraa karmeuksien jälkeen, odotuksen, toivottomuuden. Todellisen hiljaisuuden. Eikä tämä ole yhtään hauskaa. Tässä elokuvassa ainoastaan tapamme katsoa merkitsee. Elokuva kääntää katseen siten sisäänpäin.. Tulemme tietoiseksi reaktioistamme. Nainen oksentaa järkytyksestään ja niin meinaa katsojakin. Kun myös katsoja tuntee näin elävästi perheen kuvotuksen, väkivaltaviihde muuttuu itsessään väkivallaksi. Ehkä jollain tapaa todeksi myös.
"Why don't you just kill us?"
"You shouldn't forget the importance of entertainment."
Mielestäni väkivaltaviihteen viehätys perustuu siihen, että se on tarpeeksi fiktiivistä voidaksemme nauttia siitä. Samalla siihen liittyy kutkuttava tieto, että se voisi olla totta. Tämän elokuvan katsoneet tietävät, että se oli pelkkää kidutusta, eli sitä mitä väkivalta todellakin on. Kiinnostaakin, että mikä suhde vallitsee tosielämän väkivallan ja viihdeväkivallan välillä ja onko sitä ylipäätään olemassa?
Elokuvan lopussa tunkeutujat keskustelevat veneessä siitä mitä eroa on sillä, mikä tapahtuu ruudulla ja todellisuudessa. Ei mitään, toinen toteaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti