"Osa taisteluani oli sitä, että kieltäydyin tunnustamasta haavaani: en minä vuotanut verta . . . Minä olen vahva."

- Kirjasta Pimennys, itsemurhamuistelmat/ Gambotto

"Hey look at me and tell me if you've known me before?"

 Olen huomannut, että nukkuminen ei olekaan niin helppoa. Nukahtaminen on käynyt vaikeaksi. Eilen kävi niin että valvottuani aikani rupesin pakonomaisesti piirtämään musteella. Se oli aika huvittavaa oikeastaan. Hahmottelin rakkaani kasvoja, mutta en millään onnistunut saamaan näköistä. Sitten yritin uudestaan, ja uudestaan. Ja uudestaan. Etsintää. Hassua, koska samaan aikaan kuvaan kouluun kuvaparia siitä mikä suhde vallitsee omakuvan ja ulkopuolisen havainnon kanssa. Kuvaparissani on kuva juuri näistä kyseisistä kasvoista ja hänen maalaamastaan omakuvasta (joka ei sekään niin näköinen ole).

Kuka sinä olet.

Minä olen täällä

Tänään opettaja puhui sisään- ja uloshengittämisen kausista, ja pohdin omaa kauttani joka ehkä kallistuu enemmän sisäänhengittämisen puolelle. Olen imenyt itseeni aikalailla asioita tämän syksyn aikana ja pyrkinyt löytämään ja lokeroimaan omaa paikkaani. Olemisen laatu ja asioiden järjestyminen tietyllä tavalla on vienyt enemmän keskittymistäni kuin itse tekeminen. Koska en koe vieläkään järjestystä ja harmoniaa, jatkan yhä niiden etsimistä..
Olen tutkiskellut kaikenlaisia jälkiä. Tein kouluprojektin lähtökohtanani kehon jäljet. Tarkoituksena oli kuvata fyysisiä kehon jälkiä ja niiden takana olevaa henkistä tilaa/maisemaa. Päädyin kuitenkin tarkastelemaan vain yhteen ihmiseen jääneitä jälkiä..
Ihmiset vaikuttavat toisiinsa eri tavoin, mutta kiinnostavinta ovat ne pysyvimmät jäljet, mitkä eivät ole näkyviä. Tavallaan minäkin kuvaan jokaiseen kuvaani sitä jälkeä minkä vaikkapa Satu on minuun jättänyt, niin että se tulee näkyväksi. Jotenkin konkreettisemmaksi. Silloin on helpompi ymmärtää. Ja niistä kuvista tulee tietenkin myös minun jälkiäni.

On myös tärkeää kirjoittaa seinään, että Minä olin täällä. Tehdä jälki olemisesta. Mutta hämmästyttävää on, että on joitakin, joista ei jää jälkeä miltei ollenkaan, varsinkaan ympäristöön/luontoon. Se vasta on kaikista uskomattominta ja nöyrintä.

Jotain pientä

Kävin kirjamessuilla ja löysin alelaarista vanhan pienen kirjan, joka oli vain vaivaisen 2 euron hintainen ja joka lähempää tarkasteltuani osoittautui aivan oivalliseksi löydöksi. Kirjan nimi on Pienuutta piilossa ja siinä on pastori Risto Nivarin kirjoittamia aforismeja ja runoja ihmisten pienuudesta, pikkumaisuudesta, pahuudesta, miten monella tavalla sitä voisi nimittää. Kannen yksinkertaistetussa kuvituksessa pieni etana on kiivennyt kummun päälle. Kai tämäkin yksi käsitys siitä miten omaa pienuuttansa voi paeta. Pyrkimällä korokkeelle, kaikkien nähtäville, esittämällä suurta. Aika inhimillistä. Toki pastorilla on taustansa vuoksi jumala osoittamassa ihmisten pienuutta maailmassa, mutta siitä ei tarvitse välittää. Pienuus on sympaattinen teema, kun kaikesta tehdään aina niin suurta.


"Koska pienuutta on pidettävä avuna silloin kun mennään sisälle ahtaasta portista, muuttuu pienuudentuntokin kerskaukseksi."


"Alemmuudentuntoinen pimeässä: Olenkohan nyt itseni mittainen?"