Tallinna,rantahiekka

Kolme päivää menee nopeasti. Perjantaina en kuullut kun puhelin oli soinut laukussa joitakin kertoja.. Isä oli huolissaan. Mitä muuta nyt voisi tuntea, heitettyään meidät aamupäivästä autolla pahamaineisen Koplin kauimmille perukoille. Yllättäen mitään ei kuulu. Ehkä meri huuhtoi meidät, tai sitten ne oli ne nistit. Talot tyhjiä ja puoliksi palaneita, kissakin katsoo häijysti. Täällä ei ihmisiä näy. Meri ja hiekka ovat hioneet lasinpalasia niin että ne maastoutuvat kivien joukkoon. Meri on auki ja aallot tulevat kohti. Omituinen olo. Kun astelen lumessa, sen alta paljastuu jäätynyttä rantahiekkaa ja mietin sanontaa "Katukivien alta löytyy rantahiekkaa". Kaupunki ja sen kerrokset. Täällä jos jossain niitä on. Leena Krohn kertoi eräässä tilaisuudessa löytäneensä tuon tekstin sattumalta ulkomaanmatkalla seinämaalauksesta. Juuri anonyymiys tekee siitä jotakin... Pois lähtiessä raitiovaunumatka oli hauskinta, pomp pomp, ylös alas ja sivuille. Yritin kai ottaa valokuvaa seistessäni takana, tarkennuksen kanssa oli ongelmia. Kh. Vuoristorata. Maisemiin voi vain keskittyä vähän paremmin, kun ei tarvitse pelätä.

LAHTI-HELSINKI-LAHTI-..

Tämä on tätä. Nyt. Välimaastoa, läsnäoloa jossakin a:n ja b:n välillä. Silmä etsii asioita,jotka rauhoittavat. Tyynnytän itseäni niitä kuvaten, kirjoittaen. Ehkä kokonaiskuva eheytyy. Ja ehkä sitten jossain vaiheessa ehtii taas juurtua. Vaikka muuta en ole kaivannutkaan kuin vain olla yhdessä paikassa, yhtä.

Junassa vieressä istuvalla naisella oli aito amerikanintiaanien sormus, kolmea eri kultaa, sitä tulee väistämättäkin kuultua kaikenlaista, vaikka ei kuuntelisi. Sattuma on kaunis ja ihmeellinen asia, niin se nainen minullekin tahtoi viestissään sanoa, vaikka tarina liittyi taustalla pauhanneesta tv:stä kantautuvaan ääneen joka yllättäen oli tuttu. Se oli ennen kukkakauppias, nykyään tv-kasvo. "Tämmöinen huomautus vain, huomasin että se ohjelma tulee tänään televisiosta."

Vaikka tämä aika on surullinen, yksi ikuinen räntäsade ja sateenvarjo joka kääntyy nurinpäin, olen löytänyt lämpöä. Niitä hetkiä jotka venyvät, ja tuntuu ihan kuin kuuluisin. Poltimme kynttilöitä kaupungintalon edessä, ja paikalle kannettiin ihmisenkokoinen sivellin. Aineellisesta köyhyydestä muodostuu henkistä köyhyyttä. Toivon, että tämä hautajaistunnelma ei jatkuisi pitkään (vaikka nautinkin haikeudesta, se on paljon todempaa kuin riemu) koska lämpöä on.

Elokuvapäiväkirja: Funny games

Pitkästä aikaa näin elokuvan, joka ns. järisytti maailmaani. Haneken Funny games (-97 versio) alkaa klassisella musiikilla, Mozartilla, joka muuttuu äkillisesti heviin. Elokuvan rakenne on samantapainen. Tapahtumien taustalla pauhaa jatkuvasti televisio. Musiikkeja ei sen koommin ole. Eräs mieleenjäävä melukohta on kuitenkin perheen pojan ja tunkeutujan välillä tapahtuva kissahiiri-leikki viereisessä talossa. Kun lapsi yrittää epätoivoisesti hakea pelastusta piiloutumalla taloon, toinen tunkeutujista laittaa kovalle örinämusan, että syke nousisi. Ja sehän nousee. Mutta kaiken piinan ja näkemisen jälkeen tämä on.... _jäätävää_.
Ei olekaan yllättävää, että juuri poikansa kuoleman todistaneen äidin ensimmäinen teko kaiken kauhun keskellä on television sulkeminen- saada kiinni tästä todellisuudesta.

Dvd:n kannessa elokuvaa verrataan Kellopeliappelsiiniin ja Natural born killersiin. Takakannessa on juonikuvaus, joka ei kerro paljoakaan, mutta samalla tiivistää tavallaan kaiken, sillä sehän katsojalle luvattiin. Hauskuus piilee juuri siinä. Tämä elokuva on mennyt oikeaan osoitteeseen.
Tunkeutuja vinkkaa kameralle silmää.

"You're on their side, aren't you?"

Kun perheenjäsentä pahoinpidellään, emme oikeastaan näe itse tapahtumaa vaan näemme karmistuttavan ilmeen häntä rakastavan ihmisen kasvoilla. Näemme tilanteen, joka seuraa karmeuksien jälkeen, odotuksen, toivottomuuden. Todellisen hiljaisuuden. Eikä tämä ole yhtään hauskaa. Tässä elokuvassa ainoastaan tapamme katsoa merkitsee. Elokuva kääntää katseen siten sisäänpäin.. Tulemme tietoiseksi reaktioistamme. Nainen oksentaa järkytyksestään ja niin meinaa katsojakin. Kun myös katsoja tuntee näin elävästi perheen kuvotuksen, väkivaltaviihde muuttuu itsessään väkivallaksi. Ehkä jollain tapaa todeksi myös.

"Why don't you just kill us?"
"You shouldn't forget the importance of entertainment."

Mielestäni väkivaltaviihteen viehätys perustuu siihen, että se on tarpeeksi fiktiivistä voidaksemme nauttia siitä. Samalla siihen liittyy kutkuttava tieto, että se voisi olla totta. Tämän elokuvan katsoneet tietävät, että se oli pelkkää kidutusta, eli sitä mitä väkivalta todellakin on. Kiinnostaakin, että mikä suhde vallitsee tosielämän väkivallan ja viihdeväkivallan välillä ja onko sitä ylipäätään olemassa?

Elokuvan lopussa tunkeutujat keskustelevat veneessä siitä mitä eroa on sillä, mikä tapahtuu ruudulla ja todellisuudessa. Ei mitään, toinen toteaa.

"Art is born out of an ill-designed world"

- Andrei Tarkovsky

"Osa taisteluani oli sitä, että kieltäydyin tunnustamasta haavaani: en minä vuotanut verta . . . Minä olen vahva."

- Kirjasta Pimennys, itsemurhamuistelmat/ Gambotto

"Hey look at me and tell me if you've known me before?"

 Olen huomannut, että nukkuminen ei olekaan niin helppoa. Nukahtaminen on käynyt vaikeaksi. Eilen kävi niin että valvottuani aikani rupesin pakonomaisesti piirtämään musteella. Se oli aika huvittavaa oikeastaan. Hahmottelin rakkaani kasvoja, mutta en millään onnistunut saamaan näköistä. Sitten yritin uudestaan, ja uudestaan. Ja uudestaan. Etsintää. Hassua, koska samaan aikaan kuvaan kouluun kuvaparia siitä mikä suhde vallitsee omakuvan ja ulkopuolisen havainnon kanssa. Kuvaparissani on kuva juuri näistä kyseisistä kasvoista ja hänen maalaamastaan omakuvasta (joka ei sekään niin näköinen ole).

Kuka sinä olet.

Minä olen täällä

Tänään opettaja puhui sisään- ja uloshengittämisen kausista, ja pohdin omaa kauttani joka ehkä kallistuu enemmän sisäänhengittämisen puolelle. Olen imenyt itseeni aikalailla asioita tämän syksyn aikana ja pyrkinyt löytämään ja lokeroimaan omaa paikkaani. Olemisen laatu ja asioiden järjestyminen tietyllä tavalla on vienyt enemmän keskittymistäni kuin itse tekeminen. Koska en koe vieläkään järjestystä ja harmoniaa, jatkan yhä niiden etsimistä..
Olen tutkiskellut kaikenlaisia jälkiä. Tein kouluprojektin lähtökohtanani kehon jäljet. Tarkoituksena oli kuvata fyysisiä kehon jälkiä ja niiden takana olevaa henkistä tilaa/maisemaa. Päädyin kuitenkin tarkastelemaan vain yhteen ihmiseen jääneitä jälkiä..
Ihmiset vaikuttavat toisiinsa eri tavoin, mutta kiinnostavinta ovat ne pysyvimmät jäljet, mitkä eivät ole näkyviä. Tavallaan minäkin kuvaan jokaiseen kuvaani sitä jälkeä minkä vaikkapa Satu on minuun jättänyt, niin että se tulee näkyväksi. Jotenkin konkreettisemmaksi. Silloin on helpompi ymmärtää. Ja niistä kuvista tulee tietenkin myös minun jälkiäni.

On myös tärkeää kirjoittaa seinään, että Minä olin täällä. Tehdä jälki olemisesta. Mutta hämmästyttävää on, että on joitakin, joista ei jää jälkeä miltei ollenkaan, varsinkaan ympäristöön/luontoon. Se vasta on kaikista uskomattominta ja nöyrintä.

Jotain pientä

Kävin kirjamessuilla ja löysin alelaarista vanhan pienen kirjan, joka oli vain vaivaisen 2 euron hintainen ja joka lähempää tarkasteltuani osoittautui aivan oivalliseksi löydöksi. Kirjan nimi on Pienuutta piilossa ja siinä on pastori Risto Nivarin kirjoittamia aforismeja ja runoja ihmisten pienuudesta, pikkumaisuudesta, pahuudesta, miten monella tavalla sitä voisi nimittää. Kannen yksinkertaistetussa kuvituksessa pieni etana on kiivennyt kummun päälle. Kai tämäkin yksi käsitys siitä miten omaa pienuuttansa voi paeta. Pyrkimällä korokkeelle, kaikkien nähtäville, esittämällä suurta. Aika inhimillistä. Toki pastorilla on taustansa vuoksi jumala osoittamassa ihmisten pienuutta maailmassa, mutta siitä ei tarvitse välittää. Pienuus on sympaattinen teema, kun kaikesta tehdään aina niin suurta.


"Koska pienuutta on pidettävä avuna silloin kun mennään sisälle ahtaasta portista, muuttuu pienuudentuntokin kerskaukseksi."


"Alemmuudentuntoinen pimeässä: Olenkohan nyt itseni mittainen?"

"Sinä itse olet jotain muuta kuin informaatio, jota sinusta kerätään. Sinä pysyt salaisuutena, sinun minuutesi jää tuntemattomaksi kuten jokaisen ihmisen."

Valeikkuna, Leena Krohn

Olotila tänään

Elokuva joka puhui minulle.

Kävin katsomassa Rakkautta & Anarkiaa-festareilla Code blue-nimisen elokuvan (Antoniak, Alankomaat). Ensimmäiset vaikutelmat elokuvasta olivat puistatus ja kylmyys. Sitten nauroin, koska loppu oli niin karmean masentavanahdistava! En ole löytänyt vielä arviota, joka sanoisi jotakin siitä, mistä elokuva mielestäni puhuu. Lähinnä olen lukenut vain tyhjiä juonikuvauksia. Elokuva näytettiin Cannesin festivaaleilla ja eräs kävijä taltioi leffan loputtua katsojien reaktioita näin:
Friend One: "It didn't speak to me.
Friend Two: "It doesn't speak at all."

Elokuva avautui minulle hiljakseen. En ensin itsekään pitänyt siitä. Jotkut elokuvat jäävät härnäämään, tämä on yksi niistä, mutta parempi se kuin unohtaminen (mikä tapahtuu useimpien elokuvien kohdalla ennen pitkää). Se on äänimaailmaltaan hiljainen, väriltään sininen, mutta huutaa jotain. Se puhuu elämänhalusta, yksinäisyydestä, ja on jopa uskonnollinenkin.

"Näen sen lähestyvän minua" sanoo Marian, joka muistuttaa itsekin jo kuollutta, hoitaessaan päivät pian kuolevia ihmisiä. Hän on jo niin kaukana, että on jo muuttunut valkeaksi. Hän on niiden viimeinen hellä kosketus. Hän suorittaa viimeisen pesun, kun kuolema on lähestymässä. Kotona on salaa otettuja kuolleiden tavaroita, joita Marian nuuhkii kuin herättäen jotakin eloon.

Kun Marian tekee hoitovirheen, hän menee kylään tuttavanaisen luokse ja esittää tuskastuneena kysymyksen, joka avautuu suuremmaksi kuin aluksi vaikutti.


"Jos ei ole uskovainen, miten on mahdollista päästä synneistään?"

Kirkkoon ei auta meneminen. Tämä on yksi elokuvan kysymys ja samalla oivallus. Ihmisistä eristäytynyt Marian tietää asioiden todellisen,mustan,armottoman luonteen. Hänen elämänsä pyörii kuolemisen ympärillä, lähestyy sitä, tietäen, että täydellistä loppua, päätöstä kaikelle (anteeksiantoa) ei ole. Tämä tieto on niin musertava, että tässä useimmiten uskonto tulee apuun.

Marian kaipaa syntisesti jotakin, hän tarkkailee naapurimiestään, ja todistaa ulkona tapahtuvan karmean raiskauksen. Hän kuvittelee olevansa itse raiskauksen uhri. Ehkä se tuntuisi joltakin. Hänen "syntisyytensä" ja kaipuunsa on edellytyksenä elokuvan raadolliselle lopputulokselle. Kun hän on alistunut, ensin omaa tahtoaan, sen jälkeen tahtomattaan, aivan pohjalle saakka, jäljelle jää yhä halu kuolla... ainoa mahdollisuus.

Elokuva loppuu hidastettuun suihkukohtaukseen, jossa Marian puhdistautuu itsekin (uskonnollinen voitelu:öljyn sijasta vedellä), ja taustalla soi kirkkokuoromusiikki. Myös Antichrist alkaa hidastetulla kirkkolaulusuihkukohtauksella, joka myös päätyy erääseen kuolemaan. Eri tarina, mutta jotakin samoja teemoja tunnistin, ja vilahtihan Antichristin dvd:n kansikin yhdessä kohtauksessa elokuvaa. Sattumaako?

Sotkua

Kuva yökävelyltä Tiinan kanssa. Parhaita asioita näissä päivissä ovat uni, hyvät ideat ja omaan intuitioon luottaminen. Tavallaan ne ovat yhtä ja samaa. Sekavuus minun päässäni on liikaa yrittämistä, keskittymiskykyä ja monen asian samanaikaisesti mielessä olemista. Minä en tarvitse näin montaa ajatusta. Ne ovat sitä varten, että viipyvät kanssani hetken, sitten jatkavat matkaansa. En ole mikään varasto. Eikä kotini ole varasto. Korkein tavoitteeni tällä hetkellä on saada kaikki järjestykseen: minun päässäni ja askareissani. Olen huomannut, että olen aina enemmän yksin ajatusteni kuin konkreettisen sotkun kanssa. Olen sokea sotkulle. Huomaan ehkä kuukauden päästä jos on kertynyt pölyä enkä välttämättä silloinkaan haaskaa aikaani siivoamiseen vaan mieluummin vaikka kirjoitan päiväkirjaa. Mutta sen jälkeen kun näen taas ympärilleni, haluaisin saada myös ympäröivän tilan kuntoon. Tuntuu, että olen tavallaan puolessa välissä.

Minä, siili ja trumpetti ja vapaus

Kirjoitan tässä Matti Ijäksen tv-elokuvasta: Minä, siili ja trumpetti. Siitä voi katsella pätkiä täällä. Joistakin kirjastoista voi myös lainata Ijäksen tuotantoa.

Elokuvassa poika lähtee saarelle kesäksi ilman hiuksia, ystäviä ja tekemistä. Hän on liian nuori menemään isän mukaan töihin tai tansseihin. Liian nuori tekemään aikuisten juttuja, mutta pakotettuna aikuisten maailmaan ilman mitään leikkikaluja. Hän seikkailee ympäriinsä, oppii asioita ja etsii jotakin,mihin purkaisi luovuutensa ja energiansa. Isän "tarjoama" mitä suurin vapaus on pojalle rajoitus. Pientä kapinaa ja uhmahenkeä uhkuen hän huutaa paska! kun siili meinaa jäädä kaivurin alle ja pelastaa sen. Pian poika löytää itselleen virikkeet ja niitä on kaksi: siili ja trumpetti. Hän ei osaa soittaa trumpettia, mutta ei sen väliä. Siilistä hän pitää huolen laittamalla sen lastenvaunuihin. Hän hoivaa sitä niin kuin häntä kuuluisi hoivattavan.
Kun isä lähtee lauantaitansseihin, päättää myös poika pukeutua aikuiseksi ja lähteä salaa tansseihin. Siellä hän saa unelmiensa naisen tanssitettavakseen.
Elokuvan lopussa hänet lukitaan konkreettisesti keskelle aikuisten maailmaa: tanssit ovat ohi ja hän jää rakennukseen. Joku lukitsee oven ulkopuolelta. Tämä on mielestäni aikalailla pojan yleinen henkinen tila. Hän on yksin, eikä kukaan kuule. Nyt hän ei pääse edes ulos seikkailemaan. Hän kiipeää korkealle ikkunan luo ja huutaa apua, mutta ketään ei ole lähettyvillä kuulemassa. Hän rikkoo ikkunan trumpetilla ja katsojan kummastukseksi alkaa soittamaan sillä ikkunasta.
Soitto on kaunista. Yhtäkkiä hän osaakin soittaa. Aurinko on laskemassa, poika on saarella, hänen omallaan, ja hän soittaa siellä täydellisesti, levollisesti, vapautuen kaikista kahleista.


Lapsissa on niin paljon kaipuuta, mutta myös vapautta. Siksi minä rakastan tätä elokuvaa.

Hard city life in the country

Tämä juliste herätti tänään mielenkiintoni. "Hard city life in the country" on Joanna Tyborowskan tekemä ja se kuului Lahden julistebiennaalin ympäristö-osioon.

Yöllä loistavat vain tähdet, kaupungin ikkunat sekä kanalan kanat häkeissään. Modernia elämää: vieri vieressä, mutta toisistaan eristettyinä.
Jokainen kana on pieni ikkunan valopilkku, sammuva elämä. Näennäinen (automatisoitu) järjestys on vain peittoamaan todellista kaaosta ja karmeutta.

Siellä ne istua odottavat (lyhyen keinovalaistun elämänsä), että hakisimme ne marketista ja kun maha on täynnä, voimme taas palata katselemaan ikkunasta tähtitaivasta valitellen oi niin kurjaa kohtaloamme.

Punaista, tutkielma Lahdesta

Sataa, sataa ropisee...

Heti kun saavuimme Pikku Vesijärvelle ottamaan kuvia, alkoi satamaan kaatamalla. Tämä on tätä tuuria... Seistiin puun alla puoli tuntia odotellen jos se vaikka loppuisi. Ei loppunut. Poljin kotiin ja kastuin likomäräksi.

Kultarakas metsä

Kävin muutama viikko sitten katsomassa Tennispalatsin Kultainen metsä-näyttelyn.

"Mikä on ihmisen asema luonnossa: alisteinen luonnolle, osa sitä vai sen rajaton hallitsija? Onko suhde luontoon henkinen vai pelkästään aineellinen? Minkälainen on rajanveto luonnon ja kulttuurin välillä? Näitä asioita pohtivat valokuvillaan metsistä Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo."
(Hngin taidemuseon nettisivuilta)

Mutta erityisesti minuun teki vaikutuksen kävijöiden kirjoittamat kokemukset metsästä. Päätin tehdä koosteen:

 

 

:,)

 Ja viimeisenä tarina jota pidin hienoimpana:

Tämä päivä

Kun herätyskello soi, tuijottelin kattoon jähmettyneenä peläten kuollakseni kattolamppuani. Valo heijastui siitä juuri oikealla tavalla, niin että sillä oli inhottavat tuijottavat silmät ja suu. (tai sitten se oli mun mielikuvitus) Nukahdin hetkeksi uudestaan ja kun heräsin, pelästyin jälleen, puristin peittoa tiukasti päälleni... No jossain vaiheessa sain koottua itseni, valmistauduin ja lähdin kouluun, jossa sain oltua aamun kunnes kuume nousi ja tulin takaisin kotiin.
Muutin kolme päivää sitten Lahteen ja nyt on myös kolmas päivä kun olen kipeä.

Olen kulkenut joka päivä tunnelin läpi kouluun. Siellä on kova meteli ja kaikki kaikuu. Mutta vaikka elokuvissa kaikki valehtelee aina puhelimessa että kenttä loppuu kun ajaa tunneliin, kenttää siellä on! Hah. Tulipahan tämäkin todistettua.

Vettä sataa joka päivä, mutta tänään kun kävin kaupassa talomme taakse oli ilmestynyt suuri sateenkaari. Se sai karun betonilähiötalon näyttämään...no, vieläkin karummalta.

En tunne täältä ketään, mutta se on parasta.

Järjestyksestä

Vietin neljä yötä asunnossa, jossa oli kaksi lintua. Ne lauloivat joka aamu samaan aikaan,siihen oli mukava herätä. Tuntui, että päivissä on enemmän aikaa. Kai se liittyi siihen, etten ollut kotona mutta jokaisella päivällä oli tehtävänsä. Menin ajoissa nukkumaan, kirjoitin kaksi kertaa päivässä ajatuksiani ylös ja luin kirjaa. Asiat olivat yksinkertaisempia.


Tultuani kotiin aloin järjestellä tavaroita ja siivota. En halua enää hukkua luettuihin ja lukemattomiin lehtiin kuin niihin kääriytyvä koditon. Tässä piilee joku syvempi.
      Kai on juurruttava, irrottautuaakseen.

Hetkiä

Lapsi kysyy ratikassa äidiltään lupaa "saanko nukkua?" sen silmät ei pysy auki ja näen siinä jollain tapaa itseni. Poika torkahtaa äidin syliin. Ratikkapysäkin tarrassa on osuva sanan yliviivaus: Tämä kaupunki on yksityisomaisuutta.
     Käyn pitkästä aikaa siellä paikassa missä tapahtui elämäni tähän asti kauhein asia. Koen valtavaa ahdistusta, enkä osaa oikein käsitellä sitä. Sydän hakkaa nopeaa. En halua miettiä yksityiskohtia, mietin yksityiskohtia.
Mietin että ehkei se ole minun ahdistukseni vaan hänen.
Niinhän se aina ennenkin oli.
     Pyöräilen kahden aikaan yöllä loputonta ylämäkeä ja mietin tv-ruudussa vilahtaneita Bobin kasvoja ja pelkään puita kunnes erotan niiden välistä parhaan ystäväni nimen. "Rakastan sinua" alan hahmottaa.
Merkillisiä sanoja. Painan hetkeksi jarrua.

Yhteydestä

Toista romanttisesti silmiin katsominen on hassu juttu kun eihän siellä edes oikeen näy mitään. Niin kuin rakkaudestakin (sen syvemmästä olemuksesta) on vaikea puhua, rikkomatta sen taianomaisuutta, sama pätee mun mielestä silmiin katsomiseen.
Ehkä siinä itsessään on jotain pysäyttävää kun kaksi ihmistä takertuu toisiinsa katseellaan. Se on vuorovaikutusta, jossa sanoja ei tarvitse eikä haluakaan. Vai onko se vaan äärimmäistä itsetietoisuutta.
     Katson sen silmiin ja näen sieltä itseni katsomassa sen silmiin.

Broilerituotannosta

Viikko sitten kävimme toimittajille järjestetyllä puffi-matkalla Kangasalalaisella broileritilalla, josta tuotteet menevät myyntiin Saarioisille. Ensimmäinen asia, joka menomatkalla särähti korvaani oli eläinlääkärin puhe. 
"Ulkoilu ja päivänvalo on broilerille vaarallista"
Ulkoilu otettiin keskusteluun tilan ahtauden sijasta ja sen huonoutta perusteltiin tautien leviämisellä. Asiaa pohdittiin lähinnä sen kautta, että broilerit olisivat ulkona pitkän aikaa. Vääriä (eläinjärjestöjen) uskomuksia peitottiin toisilla. Yltäkylläiseen reissuun kuului ilmainen aamiainen, lounas, juotavaa ja oheistuotteita.
      Lounaaksi ala carte- kokki valmisti herkullista lähi- sekä broileri-ruokaa. Broileria en sanoisi lähiruuaksi kun niiden isovanhemmat on tapana kuljettaa Skotlannista lentokoneella. Näin on tehty 50-luvulta asti. Rehun alkuperämaastakaan ei ole tarkkaa tietoa.

Kuinka monta broileria neliötä kohti tiloilla todellisuudessa on, jäi ensinnäkin hämäräksi. EU-direktiivi 42kg/neliömetri piti toteutua jo viime vuonna, mutta Suomi junnaa... "Aavistuksen enemmän" oli erään puhujan mukaan tiheyttä verrattuna direktiiviin, toisen puhujan mukaan alle.
      Suomessa broilerit tulevat halliin yhtä aikaa ja ne teurastetaan yhtä aikaa. Tämä on hygieenisempi ratkaisu ainakin sen vuoksi, että tilat ehditään siivota kunnolla. Monissa muissa Euroopan maissa hallista päätyvät teuraiksi broilerit vähitellen, mutta tämä tarkoittaa, että ne ovat myös harvemmin. Järjestäjistä suomalainen tapa oli tosin maailman paras..

Animalian mukaan suomalaisten broilerien yön pituus (kuinka kauaksi aikaa keinovalot sammutetaan) vaihtelee puolesta tunnista viiteen tuntiin. Peltolan tilanomistaja antoi lukemaksi 6-8 tuntia. Ketä tässä uskoisi.
      Broileriliiton puheenjohtajana toimiva eläinlääkäriasiantuntija vaikutti epäammattimaiselta. Katsomalta miltä eläin näyttää, tietää kuulemma parhaiten. Näkyykö stressi aina linnuissa? Jos ne eivät pääse tekemään lajilleen tyypillisiä asioita ? Miten niiden kuuluisi käyttäytyä?
Broilerit eivät pysty tunnistamaan muita parvessa jos niitä on yli 80 samassa tilassa. Niille ei tällöin pysty muodostumaan laumajärjestystä. Käytännössä ne ovat hukassa, sosiaalisesti stressaantuneita.
      Stressi pahentaa myös lintujen taipumuksia sairastua helposti erilaisiin sairauksiin. Jalostus on syynä siihen, että n. 17% broilereista on sydämen rytmihäiriö ja osa kuolee sydäntauteihin. Untuvakuolleisuus on myös yleistä.
Eläinsuojelujärjestöt puhuvat broilereiden "ikuisesta nälästä". Jos keinotekoinen päiväaika on broilereilla luonnottoman pitkä, syövät ne yli äyräiden. Jos se ei ole, on nälän oltava jalostuksen ansiota.. Tilanpitäjän mukaan broilerien ruokailu on täysin vapaata. Hänestä broilereiden nopea kasvu on nimenomaan Ross 308-lajikkeen ominaispiirre.
5 viikkoa on broilereilla aikaa syödä... Niiden painoja ja ruoka-aikoja tarkkaillaan laitteiden avulla.

Ikävyyksiä tapahtuu myös ennen teurastusta matkalla puimuriin. Linnut saattavat pelästyä putoamisen tunnetta ja levittävät vaistomaisesti siipensä. Ainakin yksi lintu laatikkoa kohden haavoittuu. Siivet menevät katki ja lintu menee mustelmille. Sellainen lintu ei kelpaa ruuaksi.
      Mitä tulee sairastuneeseen broileriin, se tapetaan välittömästi. Kuolleet broilerit poltetaan pihalla.
Sanoma "Broileriyksilön elämän arvo on vähäinen" (broileriliiton edustaja) käy pelottavan todeksi kun käy ilmi, että 52 000 broilerin tilaa pitää yksi ihminen, yhden palkatun työntekijän turvin. Tila on Suomessa keskimääräistä (40 000 broitsua) suurempi.

Kaksi ihmistä painaa nappia että 52 000 broileria saa ruokaa ja juomaa koneesta.

Mainittakoon, että untuvikon elämän arvo on sen 85 senttiä Siipikarja-lehden tilaston mukaan.

"Se, että kuluttaja katsoo kaupassa hintaa ja ottaa halvimman lihatuotteen, se on se mikä merkitsee." kuulin erään järjestäjän (elintarvikealalta) sanovan.

Ironisinta oli kun lounaalla eräs järjestäjistä otti puheeksi ihailunsa Ross 308 -lajiketta kohtaan. Se on parempi kuin toinen (kilpailijan käyttämä) lajike sen psyykkeen vuoksi. Broilerin psyyke on jollain tapaa rauhallisempi ja eheämpi, mutta sitten tässä hybridissä on myös niitä vähän kahjoja yksilöitä.
Yhdistää sitten samaan lauseeseen psyyke ja broilerihybridi.
Ihan kuin niitä kiinnostaisi broitsuyksilön psyyke.
    Puhumattakaan ihan kuin niillä olisi aavistustakaan minkälainen se voisi todellisuudessa olla, ja minkä vuoksi.

Rikkinäisistä laitteista

Ostat uuden laitteen, joka vuoden päästä onkin jo rikki. Korjauksessa sanotaan, että ei kantsi korjata, osta uusi. Öö no miksei? Se a) tulee kalliiksi (kannattaa samantien ostaa uus) b) varaosia ei oikein saa. (miksei?)
    TV1:ltä tullut Hehkulamppuhuijaus-dokkari valaisi minkälaisesta huijauksesta on kyse. Useiden yhtiöiden valmistamista laitteista tekemällä tehdään huonoja, jotta kuluttajilla olisi syy ostaa mahd. paljon uusia. Ehkä bisnes ja moraali on vaikeasti sovitettavissa yhteen, mutta mietityttää minkälaisia kykyjä tällaisessa aivopesussa valutetaan hukkaan...
    Insinöörit kehittelevät yhä monimutkaisempia laitteita kertakäyttötarkoituksiin. Dokkarissa kävi ilmi, että joku on ajat sitten keksinyt hehkulampun, joka on palanut jo 100 vuotta. Koska hehkulamppufirmat sopivat kartellista, koko keksintö on jäänyt pimentoon. Lamppujen tuli palaa vain 1000 tuntia, muuten firmalle tuli sakot. Onpas älykästä sitten nykyajankin insinöörien käyttää taitojaan sellaisten laitteiden kehittelyyn, joiden elinikä on ennaltamäärätty. Kestävyys on minimoitava, että talous voi kasvaa. Käytännössä keksitään keinoja lyhentämään akkujen käyttöikää ja asennetaan tulostimiin mikrosiruja, että se voi tulostaa vaan tietyn monta paperia kunnes hajoaa.
     "Se joka ajattelee, että rajaton kasvu ja rajallinen planeetta voidaan sovittaa yhteen on joko hullu tai ekonomisti."
     Kuinka hienoa kun kehitys kehittyy ja lentää roskiin, toisin sanoen Kiinaan samaan paikkaan mistä on tullutkin. Jos lopputulos ratkaisee, seuraukset, onko parempi olla ostamatta ollenkaan?
     Pitkänäköisyys on hankalaa. Ensinnäkin siitä syystä, että valinnanvaraa ei ole paljoa ainakaan teknologian kannalta. Applekaan ei ole kovin vihreä vaikka niin lupaa. Dokkarissa iPod- litiumakut kestivät 18 kuukautta eikä niitä voinut vaihtaa ollenkaan vaan oli pakko ostaa uusi. Ne oli tehty tarkoituksella kestämään sen verran.
     Toiseksi, kertakäyttökulttuuri on meissä varmasti syvemmällä kuin mainosten uhriudessa. On tarve UUTEEN. Ei enää haluta käytettyä, vanhaa, korjattua... Näh, tylsää. Mistä tällainen kyllästyminen johtuu? Ehkä se on jonkinlaista sitoutumispelkoa tavaroihin. Itse asiassa tieto siitä että uusi kännykkä ei kestä käytössä kovin kauaa, helpottaa jollain alitajuisella tavalla. Sitten voi taas ostaa uuden. Valinnat, jotka eivät ole millään tavalla lopullisia, antavat mahdollisuuden ja samalla syyn uuteen.
    Talouskasvu on yksi iso ruma hirviö.

Epätäydellisyyttä

Nenäliinassani on pieniä mustia pisteitä. Toukkia, jotka lähtevät lentoon.

Minä olen kasvattanut ne itse.

Nenäni on asunnottomien luola. Enkä pelkää päästää ketään sisään.

Epätäydellisyys tulee uneen pienten yksityiskohtien hahmossa, jotka pian kasvavat jättimäisiksi. Haavat ammottavat aukinaisina, hampaat mätänevät suussa, hiukset lähtevät päästä.

Näin kerran unta saaneeni jalkaani taudin, jonka ansiosta ihoni oli aivan suomuinen ja läpinäkyvä. Koskin sitä unessa ja se tuntui kauhistuttavalta. Linnanmäellä oli hiljainen päivä, olin siihen aikaan töissä kasvomaalarina ja katselin jalkojani kun sain mieleeni näkemäni unen. Aloin voimaan niin pahoin että heikotti ja oli pakko suunnata ajatukset johonkin muualle. Pelkäsin ajatusta. Se kesti pari päivää. En ymmärrä miten uni vaikutti minuun niin vahvasti. Henkisestä olotilasta/peloista jne. tulee niin helposti fyysistä. Ja toisinpäin.

Olen myöhässä, yritän kiirehtiä mutta askeleeni ovat hitaita, hidastuvat hidastumistaan... En hallitse liikkeitäni. Kompuroin ympäriinsä. En ole muistanut laittaa vaatteita päälle. En hallitse autoa, jota ajan. Enhän edes osaa ajaa autoa. Miksi olen ratissa. Minne olen menossa.
Toisinaan kaikki mikä onnistuu, (elämässä tai unissa) tuntuu vain suurelta sattumalta.
Jakakaa unenne minun kanssani niin minä jaan omani. Epätäydellisyys (ja pelko) tekee kaikista kauniita.

- Mitä se oikein oli? Tietoa siitä, että rakkautta ei ollut. Että sekin oli yksi niistä rakentamalla rakennetuista palatseista, jotka - kuinka kestävistä aineksista ja kuinka suurella vaivalla ne pystytettiinkin - hajosivat tuulenpuuskassa yhtä vaivattomasti kuin ilmojen pyörteilevät pilvipatsaat.

 Umbra, Leena Krohn

Korppi Jaakko, elämä ja vapaus

Olisipa elämä yhtä Janoschin satua. Ja niinhän se onkin.

Korppi Jaakko juttelee joka päivä lammella peilikuvalleen. Se tekee huikeita lentotemppuja ilmassa ja sen peilikuva tekee perässä. Juttelemalla sille se oppii suhtautumaan ensin itseensä ja sitten vasta muihin. Oikeastaan se oppi puhumaankin puhumalla ensin itselleen.
Niinkuin kaikki, minäkin elän toisen kappaleeni kanssa. Se vilahtaa toisinaan peilistä. Kirjoitan päiväkirjaa, keskustelen itseni kanssa. Joskus olen vihainen itselleni jostakin mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. En meinaa millään antaa anteeksi. Välimme ovat tulehtuneet. Lopulta annan periksi ja ymmärrän rajani. Niitä ei näe jos ei toisinaan epäonnistu.
Korppi Jaakko yrittää pyydystää kalan, mutta ei saa sitä kiinni. Se pettyy itseensä, mutta sitten ymmärtää, ettei pysty kaikkeen.

Korppi Jaakon sisarukset pitävät kaikesta kiiltävästä kuten korpeilla on tapana ja pian Jaakkokin alkaa himoamaan sitä lisää ja lisää. Se lähtee kaupunkiin tavarataloon (jossa on kaikkea) hakemaan materiaa, mutta jo lentomatkalla kotipesään huomaa kuinka vaikea on lentää kun on kannettavana niin paljon tavaraa. Se vahtii pesässään yötä päivää, etteivät sen kateelliset sisarukset varasta mitään. Kaikki haluavat kullat itselleen ja muuttuvat vihaisiksi. Pian se on ollut pesässä vahtimassa omaisuuttaan niin kauan, että on unohtanut miten lennetään.
Myrskyn saapuessa kaikki menee mullin mallin. Jaakko lentää pois pesästä: taivaalle ja muistaa jälleen minkälaista on lentää, kuinka helppoa, ilman kantamuksia, yksin..

...Mitäpä sen enempää sanoisi. Tulisipa Traumstunde vielä telkkarista.

Läheisyydestä

Öisin olemme lähempänä toisiamme, sillä kaipuumme yhtyvät. Yksinäisyys yhdistää meitä ja
     erottaa meidät.

Olen miettinyt onko valheellista tuntea läheisyyttä sellaisen kanssa, joka ei tunne sisäistä maailmaani. En tiedä sisällyttäisinkö lauseeseen käsitteen "vielä" vai en.
Joillekin ihmisille fyysinen maailma on niin vahva.
Usein seassa on omia kuvitelmia, jotka osoittautuvat niiksi vasta myöhemmin.
Toinen ei ollutkaan mitä ajatteli, vaan omien toiveiden väliaikainen ruumiillistuma.
Minä tarvitsen verbaalista vastakaikua. Selkeyttä. Haluan oppia tuntemaan ihmiset kunnolla ja että minut halutaan oppia tuntemaan. Painotaan sanaa "halutaan". Kun perusasiat ovat kunnossa, sen jälkeen voidaan palata puheeseen läheisyydestä.
Ja jos se ei onnistukaan teoreettisella tasolla.
Mitä jää jäljelle. Jotakin, mille ei ehkä löydä sanoja, mutta joka usein ajan kuluessa vain hiipuu...

Hirtetty

Miten tuntuukin siltä, että jotkut asiat menneisyydestä eivät vain jätä rauhaan.
Kummittelemmeko me itse itsellemme.

On niin loputon kiire ei-minnekään.

En ole vielä kuvannut tarpeeksi, pitänyt näyttelyä, kirjoitttanut kirjaa, useita, opiskellut riittävästi, työskennellyt, levännyt, ainiin, ja saavuttanut sitä mielenrauhaa. Yksipyöräinenkin odottaa vaatekaapissa jos opettelisin ajamaan sillä. On niin vähän aikaa. Entä jos huomenna kaikki loppuukin. Kaikki on mahdollista. Muutamat ystäväni ovat sanoneet, että hoppuni ja pelkoni liittyen elämän katoavaisuuteen on turhaa. Että kyllä aikaa on.
     Eräiden rakkaiden poismentyä tästä maailmasta olen juuttunut ajatukseen elämän lyhyydestä. Kai sitä jonkinlaiseksi oivallukseksikin voisi kutsua. On omituista ajatella elämän loppumista. Jäätä tippuu katolta ja joku kuolee siihen paikkaan. Tai jää auton alle, liukastuu.. Viime vuonna Suomessa kuolemaan johtaneista tapaturmista yleisin oli liukastuminen/kaatuminen. Kuolema on kovin arkipäiväistä.
Sitä ajattelee ja tuntee ja toimii, jumittaa menneessä- ja katolta tippuu jäälohkare: ei mitään. Ei edes mustaa. En ole masentunut, mutta lukuisat tavat joutua onnettomuuteen ja lakata olemasta vilisevät mielessäni viikoittain. Bussi ajaa kylkeen ja lennän ilmassa... Kipu tulee vasta jäljessä. Tai kuulen ääniä rappukäytävästä ja kurkkaessani ovireiästä, Leon osoittaa aseella ja pum, mennyttä.
     Eeei.. Pikakelaus taaksepäin.

"Hidas aika liikuttaa ilman oikkua, tuulta,

suoden kullekin kohtalon ja huoneen

joka putoaa,

kun merkit ovat suotuisat, pois kääntyy

pidättävä aika"

- Eeva-Liisa Manner

Entä jos en vaan ehdi.

Yltäkylläisyydestä

Metron oranssilla seinällä roikkui kertaalleen haukattu ketsuppia valuva McDonaldsin juustohampurilainen. Tämä muistutti kulttuurimme yltäkylläisyydestä niin, että tuli henkinen oksennusrefleksi. Kaikki on niin runsasta. Mainokset loistavat seinillä luoden uusia haluja, mahdollisuuksia, kauneutta, ihan mitä vaan kunhan se on pakko-saada! Halut rytmittävät päivää- shoppaillaan ja kun jano yllättää, ostetaan latte machiattot ja kun on nälkä syödään pari hampparia, sitten kaiken sen uuvuttavan shoppailun jälkeen on palkittava itsensä hakemalla kaupasta illaksi vähän jäätelöä ja sipsiä että jaksaa istahtaa alttarin eteen -seuraa päivän kysymys, ja tarkoitus.. mitähän telkasta tulee..
    Osta nyt, päätä myöhemmin- lukee H&M:n seinällä. Onko tämä joku vitsi. Ihan kuin H&M:n seinä kuiskaisi pikkupirun tapaan: osta vaan, en kerro kellekään! Kun tajuat ettei sulla olekaan rahaa tai tarvetta tai päätös ei ole vaatteiden alkuperän kannalta eettinen, voithan aina palauttaa tuotteen ja saat rahat takaisin!
    Ristiriitaisena ihmisenä ostin sitten shortsit koska koin näin keskellä talvea olevani niiden tarpeessa. Lähdin kassalta kädessäni UNICEF:in kassi... jäi sitten kysymättä, että oliko se ironiaa..
    Halpuus on niin ihmeellinen koukku, että se saa melkeen kenet vaan tekemään mitä vaan. Ihmiset jotka ei ole ikinä ostaneet IKEA:sta huonekaluja koska ovat halunneet suosia esim. kotimaista kalustekauppaa nyt tekevät sinne päiväretkiä aamiaisineen koska se kannattaa! Aate kuuluu: jos joku on halpaa, se on oikein.
    Oikeastaan se ei ole enää valintaa, se on uudenlaista välttämättömyyttä. Tulevaisuuden erilaisissa kodeissa huonekalut ovat aivan samanlaisia. Taidamme elää yllättävän samanlaista elämää. On tosin toinen asia, tekevätkö samanlaiset tuotteet (ja tuotteistetut elämäntavat) todella samanlaisen elämän.
    Lapset seisoskelevat jädekiskalla, kassit täynnä Blibbo:n muovikrääsää laskevat viimeisiä pennosiaan- johonkin ne pitää vielä käyttää! saako tällä ison pyörremyrskyn vai jättifantasian? "Mulla ei ole yhtään rahaa hei oikeesti. Lainaa mulle nii mä maksan sulle huomenna takasin."
    Tuntuu, että olen niin täynnä. Mahani on täynnä, mieleni on täynnä. On hankala löytää omia ajatuksiani. Haluan liikaa.
En halua mitään.