Kirjoitan tässä Matti Ijäksen tv-elokuvasta: Minä, siili ja trumpetti. Siitä voi katsella pätkiä täällä. Joistakin kirjastoista voi myös lainata Ijäksen tuotantoa.
Elokuvassa poika lähtee saarelle kesäksi ilman hiuksia, ystäviä ja tekemistä. Hän on liian nuori menemään isän mukaan töihin tai tansseihin. Liian nuori tekemään aikuisten juttuja, mutta pakotettuna aikuisten maailmaan ilman mitään leikkikaluja. Hän seikkailee ympäriinsä, oppii asioita ja etsii jotakin,mihin purkaisi luovuutensa ja energiansa. Isän "tarjoama" mitä suurin vapaus on pojalle rajoitus. Pientä kapinaa ja uhmahenkeä uhkuen hän huutaa paska! kun siili meinaa jäädä kaivurin alle ja pelastaa sen. Pian poika löytää itselleen virikkeet ja niitä on kaksi: siili ja trumpetti. Hän ei osaa soittaa trumpettia, mutta ei sen väliä. Siilistä hän pitää huolen laittamalla sen lastenvaunuihin. Hän hoivaa sitä niin kuin häntä kuuluisi hoivattavan.
Kun isä lähtee lauantaitansseihin, päättää myös poika pukeutua aikuiseksi ja lähteä salaa tansseihin. Siellä hän saa unelmiensa naisen tanssitettavakseen.
Elokuvan lopussa hänet lukitaan konkreettisesti keskelle aikuisten maailmaa: tanssit ovat ohi ja hän jää rakennukseen. Joku lukitsee oven ulkopuolelta. Tämä on mielestäni aikalailla pojan yleinen henkinen tila. Hän on yksin, eikä kukaan kuule. Nyt hän ei pääse edes ulos seikkailemaan. Hän kiipeää korkealle ikkunan luo ja huutaa apua, mutta ketään ei ole lähettyvillä kuulemassa. Hän rikkoo ikkunan trumpetilla ja katsojan kummastukseksi alkaa soittamaan sillä ikkunasta.
Soitto on kaunista. Yhtäkkiä hän osaakin soittaa. Aurinko on laskemassa, poika on saarella, hänen omallaan, ja hän soittaa siellä täydellisesti, levollisesti, vapautuen kaikista kahleista.
Lapsissa on niin paljon kaipuuta, mutta myös vapautta. Siksi minä rakastan tätä elokuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti