Nenäliinassani on pieniä mustia pisteitä. Toukkia, jotka lähtevät lentoon.
Minä olen kasvattanut ne itse.
Nenäni on asunnottomien luola. Enkä pelkää päästää ketään sisään.
Epätäydellisyys tulee uneen pienten yksityiskohtien hahmossa, jotka pian kasvavat jättimäisiksi. Haavat ammottavat aukinaisina, hampaat mätänevät suussa, hiukset lähtevät päästä.
Näin kerran unta saaneeni jalkaani taudin, jonka ansiosta ihoni oli aivan suomuinen ja läpinäkyvä. Koskin sitä unessa ja se tuntui kauhistuttavalta. Linnanmäellä oli hiljainen päivä, olin siihen aikaan töissä kasvomaalarina ja katselin jalkojani kun sain mieleeni näkemäni unen. Aloin voimaan niin pahoin että heikotti ja oli pakko suunnata ajatukset johonkin muualle. Pelkäsin ajatusta. Se kesti pari päivää. En ymmärrä miten uni vaikutti minuun niin vahvasti. Henkisestä olotilasta/peloista jne. tulee niin helposti fyysistä. Ja toisinpäin.
Olen myöhässä, yritän kiirehtiä mutta askeleeni ovat hitaita, hidastuvat hidastumistaan... En hallitse liikkeitäni. Kompuroin ympäriinsä. En ole muistanut laittaa vaatteita päälle. En hallitse autoa, jota ajan. Enhän edes osaa ajaa autoa. Miksi olen ratissa. Minne olen menossa.
Toisinaan kaikki mikä onnistuu, (elämässä tai unissa) tuntuu vain suurelta sattumalta.
Jakakaa unenne minun kanssani niin minä jaan omani. Epätäydellisyys (ja pelko) tekee kaikista kauniita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti