On niin loputon kiire ei-minnekään.

En ole vielä kuvannut tarpeeksi, pitänyt näyttelyä, kirjoitttanut kirjaa, useita, opiskellut riittävästi, työskennellyt, levännyt, ainiin, ja saavuttanut sitä mielenrauhaa. Yksipyöräinenkin odottaa vaatekaapissa jos opettelisin ajamaan sillä. On niin vähän aikaa. Entä jos huomenna kaikki loppuukin. Kaikki on mahdollista. Muutamat ystäväni ovat sanoneet, että hoppuni ja pelkoni liittyen elämän katoavaisuuteen on turhaa. Että kyllä aikaa on.
     Eräiden rakkaiden poismentyä tästä maailmasta olen juuttunut ajatukseen elämän lyhyydestä. Kai sitä jonkinlaiseksi oivallukseksikin voisi kutsua. On omituista ajatella elämän loppumista. Jäätä tippuu katolta ja joku kuolee siihen paikkaan. Tai jää auton alle, liukastuu.. Viime vuonna Suomessa kuolemaan johtaneista tapaturmista yleisin oli liukastuminen/kaatuminen. Kuolema on kovin arkipäiväistä.
Sitä ajattelee ja tuntee ja toimii, jumittaa menneessä- ja katolta tippuu jäälohkare: ei mitään. Ei edes mustaa. En ole masentunut, mutta lukuisat tavat joutua onnettomuuteen ja lakata olemasta vilisevät mielessäni viikoittain. Bussi ajaa kylkeen ja lennän ilmassa... Kipu tulee vasta jäljessä. Tai kuulen ääniä rappukäytävästä ja kurkkaessani ovireiästä, Leon osoittaa aseella ja pum, mennyttä.
     Eeei.. Pikakelaus taaksepäin.

"Hidas aika liikuttaa ilman oikkua, tuulta,

suoden kullekin kohtalon ja huoneen

joka putoaa,

kun merkit ovat suotuisat, pois kääntyy

pidättävä aika"

- Eeva-Liisa Manner

Entä jos en vaan ehdi.