Olisipa elämä yhtä Janoschin satua. Ja niinhän se onkin.
Korppi Jaakko juttelee joka päivä lammella peilikuvalleen. Se tekee huikeita lentotemppuja ilmassa ja sen peilikuva tekee perässä. Juttelemalla sille se oppii suhtautumaan ensin itseensä ja sitten vasta muihin. Oikeastaan se oppi puhumaankin puhumalla ensin itselleen.
Niinkuin kaikki, minäkin elän toisen kappaleeni kanssa. Se vilahtaa toisinaan peilistä. Kirjoitan päiväkirjaa, keskustelen itseni kanssa. Joskus olen vihainen itselleni jostakin mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. En meinaa millään antaa anteeksi. Välimme ovat tulehtuneet. Lopulta annan periksi ja ymmärrän rajani. Niitä ei näe jos ei toisinaan epäonnistu.
Korppi Jaakko yrittää pyydystää kalan, mutta ei saa sitä kiinni. Se pettyy itseensä, mutta sitten ymmärtää, ettei pysty kaikkeen.
Korppi Jaakon sisarukset pitävät kaikesta kiiltävästä kuten korpeilla on tapana ja pian Jaakkokin alkaa himoamaan sitä lisää ja lisää. Se lähtee kaupunkiin tavarataloon (jossa on kaikkea) hakemaan materiaa, mutta jo lentomatkalla kotipesään huomaa kuinka vaikea on lentää kun on kannettavana niin paljon tavaraa. Se vahtii pesässään yötä päivää, etteivät sen kateelliset sisarukset varasta mitään. Kaikki haluavat kullat itselleen ja muuttuvat vihaisiksi. Pian se on ollut pesässä vahtimassa omaisuuttaan niin kauan, että on unohtanut miten lennetään.
Myrskyn saapuessa kaikki menee mullin mallin. Jaakko lentää pois pesästä: taivaalle ja muistaa jälleen minkälaista on lentää, kuinka helppoa, ilman kantamuksia, yksin..
...Mitäpä sen enempää sanoisi. Tulisipa Traumstunde vielä telkkarista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti