Kultarakas metsä

Kävin muutama viikko sitten katsomassa Tennispalatsin Kultainen metsä-näyttelyn.

"Mikä on ihmisen asema luonnossa: alisteinen luonnolle, osa sitä vai sen rajaton hallitsija? Onko suhde luontoon henkinen vai pelkästään aineellinen? Minkälainen on rajanveto luonnon ja kulttuurin välillä? Näitä asioita pohtivat valokuvillaan metsistä Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo."
(Hngin taidemuseon nettisivuilta)

Mutta erityisesti minuun teki vaikutuksen kävijöiden kirjoittamat kokemukset metsästä. Päätin tehdä koosteen:

 

 

:,)

 Ja viimeisenä tarina jota pidin hienoimpana:

Tämä päivä

Kun herätyskello soi, tuijottelin kattoon jähmettyneenä peläten kuollakseni kattolamppuani. Valo heijastui siitä juuri oikealla tavalla, niin että sillä oli inhottavat tuijottavat silmät ja suu. (tai sitten se oli mun mielikuvitus) Nukahdin hetkeksi uudestaan ja kun heräsin, pelästyin jälleen, puristin peittoa tiukasti päälleni... No jossain vaiheessa sain koottua itseni, valmistauduin ja lähdin kouluun, jossa sain oltua aamun kunnes kuume nousi ja tulin takaisin kotiin.
Muutin kolme päivää sitten Lahteen ja nyt on myös kolmas päivä kun olen kipeä.

Olen kulkenut joka päivä tunnelin läpi kouluun. Siellä on kova meteli ja kaikki kaikuu. Mutta vaikka elokuvissa kaikki valehtelee aina puhelimessa että kenttä loppuu kun ajaa tunneliin, kenttää siellä on! Hah. Tulipahan tämäkin todistettua.

Vettä sataa joka päivä, mutta tänään kun kävin kaupassa talomme taakse oli ilmestynyt suuri sateenkaari. Se sai karun betonilähiötalon näyttämään...no, vieläkin karummalta.

En tunne täältä ketään, mutta se on parasta.

Järjestyksestä

Vietin neljä yötä asunnossa, jossa oli kaksi lintua. Ne lauloivat joka aamu samaan aikaan,siihen oli mukava herätä. Tuntui, että päivissä on enemmän aikaa. Kai se liittyi siihen, etten ollut kotona mutta jokaisella päivällä oli tehtävänsä. Menin ajoissa nukkumaan, kirjoitin kaksi kertaa päivässä ajatuksiani ylös ja luin kirjaa. Asiat olivat yksinkertaisempia.


Tultuani kotiin aloin järjestellä tavaroita ja siivota. En halua enää hukkua luettuihin ja lukemattomiin lehtiin kuin niihin kääriytyvä koditon. Tässä piilee joku syvempi.
      Kai on juurruttava, irrottautuaakseen.

Hetkiä

Lapsi kysyy ratikassa äidiltään lupaa "saanko nukkua?" sen silmät ei pysy auki ja näen siinä jollain tapaa itseni. Poika torkahtaa äidin syliin. Ratikkapysäkin tarrassa on osuva sanan yliviivaus: Tämä kaupunki on yksityisomaisuutta.
     Käyn pitkästä aikaa siellä paikassa missä tapahtui elämäni tähän asti kauhein asia. Koen valtavaa ahdistusta, enkä osaa oikein käsitellä sitä. Sydän hakkaa nopeaa. En halua miettiä yksityiskohtia, mietin yksityiskohtia.
Mietin että ehkei se ole minun ahdistukseni vaan hänen.
Niinhän se aina ennenkin oli.
     Pyöräilen kahden aikaan yöllä loputonta ylämäkeä ja mietin tv-ruudussa vilahtaneita Bobin kasvoja ja pelkään puita kunnes erotan niiden välistä parhaan ystäväni nimen. "Rakastan sinua" alan hahmottaa.
Merkillisiä sanoja. Painan hetkeksi jarrua.

Yhteydestä

Toista romanttisesti silmiin katsominen on hassu juttu kun eihän siellä edes oikeen näy mitään. Niin kuin rakkaudestakin (sen syvemmästä olemuksesta) on vaikea puhua, rikkomatta sen taianomaisuutta, sama pätee mun mielestä silmiin katsomiseen.
Ehkä siinä itsessään on jotain pysäyttävää kun kaksi ihmistä takertuu toisiinsa katseellaan. Se on vuorovaikutusta, jossa sanoja ei tarvitse eikä haluakaan. Vai onko se vaan äärimmäistä itsetietoisuutta.
     Katson sen silmiin ja näen sieltä itseni katsomassa sen silmiin.

Broilerituotannosta

Viikko sitten kävimme toimittajille järjestetyllä puffi-matkalla Kangasalalaisella broileritilalla, josta tuotteet menevät myyntiin Saarioisille. Ensimmäinen asia, joka menomatkalla särähti korvaani oli eläinlääkärin puhe. 
"Ulkoilu ja päivänvalo on broilerille vaarallista"
Ulkoilu otettiin keskusteluun tilan ahtauden sijasta ja sen huonoutta perusteltiin tautien leviämisellä. Asiaa pohdittiin lähinnä sen kautta, että broilerit olisivat ulkona pitkän aikaa. Vääriä (eläinjärjestöjen) uskomuksia peitottiin toisilla. Yltäkylläiseen reissuun kuului ilmainen aamiainen, lounas, juotavaa ja oheistuotteita.
      Lounaaksi ala carte- kokki valmisti herkullista lähi- sekä broileri-ruokaa. Broileria en sanoisi lähiruuaksi kun niiden isovanhemmat on tapana kuljettaa Skotlannista lentokoneella. Näin on tehty 50-luvulta asti. Rehun alkuperämaastakaan ei ole tarkkaa tietoa.

Kuinka monta broileria neliötä kohti tiloilla todellisuudessa on, jäi ensinnäkin hämäräksi. EU-direktiivi 42kg/neliömetri piti toteutua jo viime vuonna, mutta Suomi junnaa... "Aavistuksen enemmän" oli erään puhujan mukaan tiheyttä verrattuna direktiiviin, toisen puhujan mukaan alle.
      Suomessa broilerit tulevat halliin yhtä aikaa ja ne teurastetaan yhtä aikaa. Tämä on hygieenisempi ratkaisu ainakin sen vuoksi, että tilat ehditään siivota kunnolla. Monissa muissa Euroopan maissa hallista päätyvät teuraiksi broilerit vähitellen, mutta tämä tarkoittaa, että ne ovat myös harvemmin. Järjestäjistä suomalainen tapa oli tosin maailman paras..

Animalian mukaan suomalaisten broilerien yön pituus (kuinka kauaksi aikaa keinovalot sammutetaan) vaihtelee puolesta tunnista viiteen tuntiin. Peltolan tilanomistaja antoi lukemaksi 6-8 tuntia. Ketä tässä uskoisi.
      Broileriliiton puheenjohtajana toimiva eläinlääkäriasiantuntija vaikutti epäammattimaiselta. Katsomalta miltä eläin näyttää, tietää kuulemma parhaiten. Näkyykö stressi aina linnuissa? Jos ne eivät pääse tekemään lajilleen tyypillisiä asioita ? Miten niiden kuuluisi käyttäytyä?
Broilerit eivät pysty tunnistamaan muita parvessa jos niitä on yli 80 samassa tilassa. Niille ei tällöin pysty muodostumaan laumajärjestystä. Käytännössä ne ovat hukassa, sosiaalisesti stressaantuneita.
      Stressi pahentaa myös lintujen taipumuksia sairastua helposti erilaisiin sairauksiin. Jalostus on syynä siihen, että n. 17% broilereista on sydämen rytmihäiriö ja osa kuolee sydäntauteihin. Untuvakuolleisuus on myös yleistä.
Eläinsuojelujärjestöt puhuvat broilereiden "ikuisesta nälästä". Jos keinotekoinen päiväaika on broilereilla luonnottoman pitkä, syövät ne yli äyräiden. Jos se ei ole, on nälän oltava jalostuksen ansiota.. Tilanpitäjän mukaan broilerien ruokailu on täysin vapaata. Hänestä broilereiden nopea kasvu on nimenomaan Ross 308-lajikkeen ominaispiirre.
5 viikkoa on broilereilla aikaa syödä... Niiden painoja ja ruoka-aikoja tarkkaillaan laitteiden avulla.

Ikävyyksiä tapahtuu myös ennen teurastusta matkalla puimuriin. Linnut saattavat pelästyä putoamisen tunnetta ja levittävät vaistomaisesti siipensä. Ainakin yksi lintu laatikkoa kohden haavoittuu. Siivet menevät katki ja lintu menee mustelmille. Sellainen lintu ei kelpaa ruuaksi.
      Mitä tulee sairastuneeseen broileriin, se tapetaan välittömästi. Kuolleet broilerit poltetaan pihalla.
Sanoma "Broileriyksilön elämän arvo on vähäinen" (broileriliiton edustaja) käy pelottavan todeksi kun käy ilmi, että 52 000 broilerin tilaa pitää yksi ihminen, yhden palkatun työntekijän turvin. Tila on Suomessa keskimääräistä (40 000 broitsua) suurempi.

Kaksi ihmistä painaa nappia että 52 000 broileria saa ruokaa ja juomaa koneesta.

Mainittakoon, että untuvikon elämän arvo on sen 85 senttiä Siipikarja-lehden tilaston mukaan.

"Se, että kuluttaja katsoo kaupassa hintaa ja ottaa halvimman lihatuotteen, se on se mikä merkitsee." kuulin erään järjestäjän (elintarvikealalta) sanovan.

Ironisinta oli kun lounaalla eräs järjestäjistä otti puheeksi ihailunsa Ross 308 -lajiketta kohtaan. Se on parempi kuin toinen (kilpailijan käyttämä) lajike sen psyykkeen vuoksi. Broilerin psyyke on jollain tapaa rauhallisempi ja eheämpi, mutta sitten tässä hybridissä on myös niitä vähän kahjoja yksilöitä.
Yhdistää sitten samaan lauseeseen psyyke ja broilerihybridi.
Ihan kuin niitä kiinnostaisi broitsuyksilön psyyke.
    Puhumattakaan ihan kuin niillä olisi aavistustakaan minkälainen se voisi todellisuudessa olla, ja minkä vuoksi.

Rikkinäisistä laitteista

Ostat uuden laitteen, joka vuoden päästä onkin jo rikki. Korjauksessa sanotaan, että ei kantsi korjata, osta uusi. Öö no miksei? Se a) tulee kalliiksi (kannattaa samantien ostaa uus) b) varaosia ei oikein saa. (miksei?)
    TV1:ltä tullut Hehkulamppuhuijaus-dokkari valaisi minkälaisesta huijauksesta on kyse. Useiden yhtiöiden valmistamista laitteista tekemällä tehdään huonoja, jotta kuluttajilla olisi syy ostaa mahd. paljon uusia. Ehkä bisnes ja moraali on vaikeasti sovitettavissa yhteen, mutta mietityttää minkälaisia kykyjä tällaisessa aivopesussa valutetaan hukkaan...
    Insinöörit kehittelevät yhä monimutkaisempia laitteita kertakäyttötarkoituksiin. Dokkarissa kävi ilmi, että joku on ajat sitten keksinyt hehkulampun, joka on palanut jo 100 vuotta. Koska hehkulamppufirmat sopivat kartellista, koko keksintö on jäänyt pimentoon. Lamppujen tuli palaa vain 1000 tuntia, muuten firmalle tuli sakot. Onpas älykästä sitten nykyajankin insinöörien käyttää taitojaan sellaisten laitteiden kehittelyyn, joiden elinikä on ennaltamäärätty. Kestävyys on minimoitava, että talous voi kasvaa. Käytännössä keksitään keinoja lyhentämään akkujen käyttöikää ja asennetaan tulostimiin mikrosiruja, että se voi tulostaa vaan tietyn monta paperia kunnes hajoaa.
     "Se joka ajattelee, että rajaton kasvu ja rajallinen planeetta voidaan sovittaa yhteen on joko hullu tai ekonomisti."
     Kuinka hienoa kun kehitys kehittyy ja lentää roskiin, toisin sanoen Kiinaan samaan paikkaan mistä on tullutkin. Jos lopputulos ratkaisee, seuraukset, onko parempi olla ostamatta ollenkaan?
     Pitkänäköisyys on hankalaa. Ensinnäkin siitä syystä, että valinnanvaraa ei ole paljoa ainakaan teknologian kannalta. Applekaan ei ole kovin vihreä vaikka niin lupaa. Dokkarissa iPod- litiumakut kestivät 18 kuukautta eikä niitä voinut vaihtaa ollenkaan vaan oli pakko ostaa uusi. Ne oli tehty tarkoituksella kestämään sen verran.
     Toiseksi, kertakäyttökulttuuri on meissä varmasti syvemmällä kuin mainosten uhriudessa. On tarve UUTEEN. Ei enää haluta käytettyä, vanhaa, korjattua... Näh, tylsää. Mistä tällainen kyllästyminen johtuu? Ehkä se on jonkinlaista sitoutumispelkoa tavaroihin. Itse asiassa tieto siitä että uusi kännykkä ei kestä käytössä kovin kauaa, helpottaa jollain alitajuisella tavalla. Sitten voi taas ostaa uuden. Valinnat, jotka eivät ole millään tavalla lopullisia, antavat mahdollisuuden ja samalla syyn uuteen.
    Talouskasvu on yksi iso ruma hirviö.

Epätäydellisyyttä

Nenäliinassani on pieniä mustia pisteitä. Toukkia, jotka lähtevät lentoon.

Minä olen kasvattanut ne itse.

Nenäni on asunnottomien luola. Enkä pelkää päästää ketään sisään.

Epätäydellisyys tulee uneen pienten yksityiskohtien hahmossa, jotka pian kasvavat jättimäisiksi. Haavat ammottavat aukinaisina, hampaat mätänevät suussa, hiukset lähtevät päästä.

Näin kerran unta saaneeni jalkaani taudin, jonka ansiosta ihoni oli aivan suomuinen ja läpinäkyvä. Koskin sitä unessa ja se tuntui kauhistuttavalta. Linnanmäellä oli hiljainen päivä, olin siihen aikaan töissä kasvomaalarina ja katselin jalkojani kun sain mieleeni näkemäni unen. Aloin voimaan niin pahoin että heikotti ja oli pakko suunnata ajatukset johonkin muualle. Pelkäsin ajatusta. Se kesti pari päivää. En ymmärrä miten uni vaikutti minuun niin vahvasti. Henkisestä olotilasta/peloista jne. tulee niin helposti fyysistä. Ja toisinpäin.

Olen myöhässä, yritän kiirehtiä mutta askeleeni ovat hitaita, hidastuvat hidastumistaan... En hallitse liikkeitäni. Kompuroin ympäriinsä. En ole muistanut laittaa vaatteita päälle. En hallitse autoa, jota ajan. Enhän edes osaa ajaa autoa. Miksi olen ratissa. Minne olen menossa.
Toisinaan kaikki mikä onnistuu, (elämässä tai unissa) tuntuu vain suurelta sattumalta.
Jakakaa unenne minun kanssani niin minä jaan omani. Epätäydellisyys (ja pelko) tekee kaikista kauniita.

- Mitä se oikein oli? Tietoa siitä, että rakkautta ei ollut. Että sekin oli yksi niistä rakentamalla rakennetuista palatseista, jotka - kuinka kestävistä aineksista ja kuinka suurella vaivalla ne pystytettiinkin - hajosivat tuulenpuuskassa yhtä vaivattomasti kuin ilmojen pyörteilevät pilvipatsaat.

 Umbra, Leena Krohn

Korppi Jaakko, elämä ja vapaus

Olisipa elämä yhtä Janoschin satua. Ja niinhän se onkin.

Korppi Jaakko juttelee joka päivä lammella peilikuvalleen. Se tekee huikeita lentotemppuja ilmassa ja sen peilikuva tekee perässä. Juttelemalla sille se oppii suhtautumaan ensin itseensä ja sitten vasta muihin. Oikeastaan se oppi puhumaankin puhumalla ensin itselleen.
Niinkuin kaikki, minäkin elän toisen kappaleeni kanssa. Se vilahtaa toisinaan peilistä. Kirjoitan päiväkirjaa, keskustelen itseni kanssa. Joskus olen vihainen itselleni jostakin mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. En meinaa millään antaa anteeksi. Välimme ovat tulehtuneet. Lopulta annan periksi ja ymmärrän rajani. Niitä ei näe jos ei toisinaan epäonnistu.
Korppi Jaakko yrittää pyydystää kalan, mutta ei saa sitä kiinni. Se pettyy itseensä, mutta sitten ymmärtää, ettei pysty kaikkeen.

Korppi Jaakon sisarukset pitävät kaikesta kiiltävästä kuten korpeilla on tapana ja pian Jaakkokin alkaa himoamaan sitä lisää ja lisää. Se lähtee kaupunkiin tavarataloon (jossa on kaikkea) hakemaan materiaa, mutta jo lentomatkalla kotipesään huomaa kuinka vaikea on lentää kun on kannettavana niin paljon tavaraa. Se vahtii pesässään yötä päivää, etteivät sen kateelliset sisarukset varasta mitään. Kaikki haluavat kullat itselleen ja muuttuvat vihaisiksi. Pian se on ollut pesässä vahtimassa omaisuuttaan niin kauan, että on unohtanut miten lennetään.
Myrskyn saapuessa kaikki menee mullin mallin. Jaakko lentää pois pesästä: taivaalle ja muistaa jälleen minkälaista on lentää, kuinka helppoa, ilman kantamuksia, yksin..

...Mitäpä sen enempää sanoisi. Tulisipa Traumstunde vielä telkkarista.