"Osa taisteluani oli sitä, että kieltäydyin tunnustamasta haavaani: en minä vuotanut verta . . . Minä olen vahva."

- Kirjasta Pimennys, itsemurhamuistelmat/ Gambotto

"Hey look at me and tell me if you've known me before?"

 Olen huomannut, että nukkuminen ei olekaan niin helppoa. Nukahtaminen on käynyt vaikeaksi. Eilen kävi niin että valvottuani aikani rupesin pakonomaisesti piirtämään musteella. Se oli aika huvittavaa oikeastaan. Hahmottelin rakkaani kasvoja, mutta en millään onnistunut saamaan näköistä. Sitten yritin uudestaan, ja uudestaan. Ja uudestaan. Etsintää. Hassua, koska samaan aikaan kuvaan kouluun kuvaparia siitä mikä suhde vallitsee omakuvan ja ulkopuolisen havainnon kanssa. Kuvaparissani on kuva juuri näistä kyseisistä kasvoista ja hänen maalaamastaan omakuvasta (joka ei sekään niin näköinen ole).

Kuka sinä olet.

Minä olen täällä

Tänään opettaja puhui sisään- ja uloshengittämisen kausista, ja pohdin omaa kauttani joka ehkä kallistuu enemmän sisäänhengittämisen puolelle. Olen imenyt itseeni aikalailla asioita tämän syksyn aikana ja pyrkinyt löytämään ja lokeroimaan omaa paikkaani. Olemisen laatu ja asioiden järjestyminen tietyllä tavalla on vienyt enemmän keskittymistäni kuin itse tekeminen. Koska en koe vieläkään järjestystä ja harmoniaa, jatkan yhä niiden etsimistä..
Olen tutkiskellut kaikenlaisia jälkiä. Tein kouluprojektin lähtökohtanani kehon jäljet. Tarkoituksena oli kuvata fyysisiä kehon jälkiä ja niiden takana olevaa henkistä tilaa/maisemaa. Päädyin kuitenkin tarkastelemaan vain yhteen ihmiseen jääneitä jälkiä..
Ihmiset vaikuttavat toisiinsa eri tavoin, mutta kiinnostavinta ovat ne pysyvimmät jäljet, mitkä eivät ole näkyviä. Tavallaan minäkin kuvaan jokaiseen kuvaani sitä jälkeä minkä vaikkapa Satu on minuun jättänyt, niin että se tulee näkyväksi. Jotenkin konkreettisemmaksi. Silloin on helpompi ymmärtää. Ja niistä kuvista tulee tietenkin myös minun jälkiäni.

On myös tärkeää kirjoittaa seinään, että Minä olin täällä. Tehdä jälki olemisesta. Mutta hämmästyttävää on, että on joitakin, joista ei jää jälkeä miltei ollenkaan, varsinkaan ympäristöön/luontoon. Se vasta on kaikista uskomattominta ja nöyrintä.

Jotain pientä

Kävin kirjamessuilla ja löysin alelaarista vanhan pienen kirjan, joka oli vain vaivaisen 2 euron hintainen ja joka lähempää tarkasteltuani osoittautui aivan oivalliseksi löydöksi. Kirjan nimi on Pienuutta piilossa ja siinä on pastori Risto Nivarin kirjoittamia aforismeja ja runoja ihmisten pienuudesta, pikkumaisuudesta, pahuudesta, miten monella tavalla sitä voisi nimittää. Kannen yksinkertaistetussa kuvituksessa pieni etana on kiivennyt kummun päälle. Kai tämäkin yksi käsitys siitä miten omaa pienuuttansa voi paeta. Pyrkimällä korokkeelle, kaikkien nähtäville, esittämällä suurta. Aika inhimillistä. Toki pastorilla on taustansa vuoksi jumala osoittamassa ihmisten pienuutta maailmassa, mutta siitä ei tarvitse välittää. Pienuus on sympaattinen teema, kun kaikesta tehdään aina niin suurta.


"Koska pienuutta on pidettävä avuna silloin kun mennään sisälle ahtaasta portista, muuttuu pienuudentuntokin kerskaukseksi."


"Alemmuudentuntoinen pimeässä: Olenkohan nyt itseni mittainen?"

"Sinä itse olet jotain muuta kuin informaatio, jota sinusta kerätään. Sinä pysyt salaisuutena, sinun minuutesi jää tuntemattomaksi kuten jokaisen ihmisen."

Valeikkuna, Leena Krohn

Olotila tänään

Elokuva joka puhui minulle.

Kävin katsomassa Rakkautta & Anarkiaa-festareilla Code blue-nimisen elokuvan (Antoniak, Alankomaat). Ensimmäiset vaikutelmat elokuvasta olivat puistatus ja kylmyys. Sitten nauroin, koska loppu oli niin karmean masentavanahdistava! En ole löytänyt vielä arviota, joka sanoisi jotakin siitä, mistä elokuva mielestäni puhuu. Lähinnä olen lukenut vain tyhjiä juonikuvauksia. Elokuva näytettiin Cannesin festivaaleilla ja eräs kävijä taltioi leffan loputtua katsojien reaktioita näin:
Friend One: "It didn't speak to me.
Friend Two: "It doesn't speak at all."

Elokuva avautui minulle hiljakseen. En ensin itsekään pitänyt siitä. Jotkut elokuvat jäävät härnäämään, tämä on yksi niistä, mutta parempi se kuin unohtaminen (mikä tapahtuu useimpien elokuvien kohdalla ennen pitkää). Se on äänimaailmaltaan hiljainen, väriltään sininen, mutta huutaa jotain. Se puhuu elämänhalusta, yksinäisyydestä, ja on jopa uskonnollinenkin.

"Näen sen lähestyvän minua" sanoo Marian, joka muistuttaa itsekin jo kuollutta, hoitaessaan päivät pian kuolevia ihmisiä. Hän on jo niin kaukana, että on jo muuttunut valkeaksi. Hän on niiden viimeinen hellä kosketus. Hän suorittaa viimeisen pesun, kun kuolema on lähestymässä. Kotona on salaa otettuja kuolleiden tavaroita, joita Marian nuuhkii kuin herättäen jotakin eloon.

Kun Marian tekee hoitovirheen, hän menee kylään tuttavanaisen luokse ja esittää tuskastuneena kysymyksen, joka avautuu suuremmaksi kuin aluksi vaikutti.


"Jos ei ole uskovainen, miten on mahdollista päästä synneistään?"

Kirkkoon ei auta meneminen. Tämä on yksi elokuvan kysymys ja samalla oivallus. Ihmisistä eristäytynyt Marian tietää asioiden todellisen,mustan,armottoman luonteen. Hänen elämänsä pyörii kuolemisen ympärillä, lähestyy sitä, tietäen, että täydellistä loppua, päätöstä kaikelle (anteeksiantoa) ei ole. Tämä tieto on niin musertava, että tässä useimmiten uskonto tulee apuun.

Marian kaipaa syntisesti jotakin, hän tarkkailee naapurimiestään, ja todistaa ulkona tapahtuvan karmean raiskauksen. Hän kuvittelee olevansa itse raiskauksen uhri. Ehkä se tuntuisi joltakin. Hänen "syntisyytensä" ja kaipuunsa on edellytyksenä elokuvan raadolliselle lopputulokselle. Kun hän on alistunut, ensin omaa tahtoaan, sen jälkeen tahtomattaan, aivan pohjalle saakka, jäljelle jää yhä halu kuolla... ainoa mahdollisuus.

Elokuva loppuu hidastettuun suihkukohtaukseen, jossa Marian puhdistautuu itsekin (uskonnollinen voitelu:öljyn sijasta vedellä), ja taustalla soi kirkkokuoromusiikki. Myös Antichrist alkaa hidastetulla kirkkolaulusuihkukohtauksella, joka myös päätyy erääseen kuolemaan. Eri tarina, mutta jotakin samoja teemoja tunnistin, ja vilahtihan Antichristin dvd:n kansikin yhdessä kohtauksessa elokuvaa. Sattumaako?

Sotkua

Kuva yökävelyltä Tiinan kanssa. Parhaita asioita näissä päivissä ovat uni, hyvät ideat ja omaan intuitioon luottaminen. Tavallaan ne ovat yhtä ja samaa. Sekavuus minun päässäni on liikaa yrittämistä, keskittymiskykyä ja monen asian samanaikaisesti mielessä olemista. Minä en tarvitse näin montaa ajatusta. Ne ovat sitä varten, että viipyvät kanssani hetken, sitten jatkavat matkaansa. En ole mikään varasto. Eikä kotini ole varasto. Korkein tavoitteeni tällä hetkellä on saada kaikki järjestykseen: minun päässäni ja askareissani. Olen huomannut, että olen aina enemmän yksin ajatusteni kuin konkreettisen sotkun kanssa. Olen sokea sotkulle. Huomaan ehkä kuukauden päästä jos on kertynyt pölyä enkä välttämättä silloinkaan haaskaa aikaani siivoamiseen vaan mieluummin vaikka kirjoitan päiväkirjaa. Mutta sen jälkeen kun näen taas ympärilleni, haluaisin saada myös ympäröivän tilan kuntoon. Tuntuu, että olen tavallaan puolessa välissä.

Minä, siili ja trumpetti ja vapaus

Kirjoitan tässä Matti Ijäksen tv-elokuvasta: Minä, siili ja trumpetti. Siitä voi katsella pätkiä täällä. Joistakin kirjastoista voi myös lainata Ijäksen tuotantoa.

Elokuvassa poika lähtee saarelle kesäksi ilman hiuksia, ystäviä ja tekemistä. Hän on liian nuori menemään isän mukaan töihin tai tansseihin. Liian nuori tekemään aikuisten juttuja, mutta pakotettuna aikuisten maailmaan ilman mitään leikkikaluja. Hän seikkailee ympäriinsä, oppii asioita ja etsii jotakin,mihin purkaisi luovuutensa ja energiansa. Isän "tarjoama" mitä suurin vapaus on pojalle rajoitus. Pientä kapinaa ja uhmahenkeä uhkuen hän huutaa paska! kun siili meinaa jäädä kaivurin alle ja pelastaa sen. Pian poika löytää itselleen virikkeet ja niitä on kaksi: siili ja trumpetti. Hän ei osaa soittaa trumpettia, mutta ei sen väliä. Siilistä hän pitää huolen laittamalla sen lastenvaunuihin. Hän hoivaa sitä niin kuin häntä kuuluisi hoivattavan.
Kun isä lähtee lauantaitansseihin, päättää myös poika pukeutua aikuiseksi ja lähteä salaa tansseihin. Siellä hän saa unelmiensa naisen tanssitettavakseen.
Elokuvan lopussa hänet lukitaan konkreettisesti keskelle aikuisten maailmaa: tanssit ovat ohi ja hän jää rakennukseen. Joku lukitsee oven ulkopuolelta. Tämä on mielestäni aikalailla pojan yleinen henkinen tila. Hän on yksin, eikä kukaan kuule. Nyt hän ei pääse edes ulos seikkailemaan. Hän kiipeää korkealle ikkunan luo ja huutaa apua, mutta ketään ei ole lähettyvillä kuulemassa. Hän rikkoo ikkunan trumpetilla ja katsojan kummastukseksi alkaa soittamaan sillä ikkunasta.
Soitto on kaunista. Yhtäkkiä hän osaakin soittaa. Aurinko on laskemassa, poika on saarella, hänen omallaan, ja hän soittaa siellä täydellisesti, levollisesti, vapautuen kaikista kahleista.


Lapsissa on niin paljon kaipuuta, mutta myös vapautta. Siksi minä rakastan tätä elokuvaa.

Hard city life in the country

Tämä juliste herätti tänään mielenkiintoni. "Hard city life in the country" on Joanna Tyborowskan tekemä ja se kuului Lahden julistebiennaalin ympäristö-osioon.

Yöllä loistavat vain tähdet, kaupungin ikkunat sekä kanalan kanat häkeissään. Modernia elämää: vieri vieressä, mutta toisistaan eristettyinä.
Jokainen kana on pieni ikkunan valopilkku, sammuva elämä. Näennäinen (automatisoitu) järjestys on vain peittoamaan todellista kaaosta ja karmeutta.

Siellä ne istua odottavat (lyhyen keinovalaistun elämänsä), että hakisimme ne marketista ja kun maha on täynnä, voimme taas palata katselemaan ikkunasta tähtitaivasta valitellen oi niin kurjaa kohtaloamme.